Kanta-Häme

”Vihollisina” piikkilankojen takana

Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944 välirauhansopimukseen, jossa Suomen valtio sitoutui internoimaan maan alueella olevat Saksan ja Saksan miehittämän Unkarin kansalaiset. Aseveljet muuttuivat vihollisiksi.

Kaksi päivää myöhemmin, 21. syyskuuta, valtiovalta antoi käskyn panna intrenointi toimeen. Seuraavana päivänä saksalaisia ja unkarilaisia alettiin koota internointileireihin.

Kaikkiaan internoituja oli 370, joista 451 oli Saksan ja 19 Unkarin kansalaisia. Joukossa oli sellaisiakin, jotka olivat paenneet Saksasta Hitleriä.

Perheetkin vangittiin

Aluksi internointi ei koskenut saksalaisten ja unkarilaisten suomalaissyntyisiä vaimoja, alle 15-vuotiaita lapsia eikä yli 65-vuotiaita. Lokakuussa 1944 suomalaiset viranomaiset päättivät laajentaa internoinnin koskemaan myös heitä.

Hämeenlinnalaisen, sellotaiteilija Karoly Garamin unkarilainen isä, pastori Lajos Garam haettiin kotoa heti internoinnin alussa ja vietiin Hyvinkäälle.

Kun internoitujen piiriä laajennettiin, Lajos Garam ja hänen nelilapsinen perheensä kuljettiin Lempäälään. Perheen äiti, pianotaitelija Sole Kallioniemi-Garam oli synnyttänyt juuri nuorimmaisensa, joka suljettiin Lempäälän leirille kapalovauvana.

Aseistetut vartijat

Internoiduilta vietiin vapaus. Leirit ympäröitiin piikkilanka-aidalla ja niitä vartioivat aseistetut vartijat. Yhteydet ulkomaailmaan olivat rajattuja.

Kirjeitä sai kirjoittaa ja vastaanottaa muutaman kuukaudessa, ja kirjeet kävivät sensuurin läpi. Kuunnella sai vain Suomen radiota. Yhteisten juhlien ohjelma oli hyväksytettävä viranomaisilla.

Lempäälään Uotin parantolaan perustettiin internointileiri, johon sijoitettiin lähinnä perheitä ja vanhuksia.

Hyvinkään pienviljelysneuvojaopistoon perustettu leiri oli järjestelyleiri, josta internoituja siirrettiin muihin leireihin.

Lyhyen aikaa yksi leiri toimi Pohjankurussa.

Oitin leiri Tyynelässä

Kun internointileirille suljettavia tuli lisää, viranomaisten oli perustettava uusia leirejä. Paimioon ja Loimaalle perustettiin leirit. Lokakuussa 1944 aloitti toimintansa leiri Tyynelän lepokodissa Hausjärven Oitissa.

Oitin internointileiri oli toiseksi suurin kaikkiaan yhdeksästä leiristä. Siellä oli enimmillään 155 internoitua.

Svenska social- och kommunalhögskolanin rehtori Gunvor Brettschneider oli 10-vuotias vaasalaistyttö, kun hän joutui vanhempiensa ja kahden sisarensa kanssa Oitin leirille. Lapset aistivat aikuisten ahdistuksen ja riitelyn politiikasta.

– Yli sadan internoidun ryhmään mahti monenlaista taustaa ja ideologiaa.

Rääpiälä oli ahdas

Tammikuussa 1945 avattiin internointileiri Rääpiälän kartanoon Hämeenlinnan maalaiskuntaan.

Kartanon rakennusten leiri oli ahdas ja pieni.

Enimmillään siellä oli 55 ihmistä, jossain vaiheessa vain 24. Perheet saivat omat huoneet, mutta yksinäiset joutuivat asumaan yhteisissä tiloissa, miehet ja naiset erikseen.

Hämeenlinnan maalaiskunnan leiristä on säilynyt vähän tietoja ehkä siksi, että sinne joutuneet olivat vähävaraista ja vähän koulutusta saanutta työväkeä. Siellä ei ollut tunnettuja taiteilijoita eikä liikemiehiä.

Rääpiälän kartanon leirillä oli huono maine. Ravinto oli heikkoa, ja joku huonoon kuntoon laihtunut lapsi lähettiin sukulaisten maatilalle lihomaan. Leiri lakkautettiin elokuussa 1945.

Jäljellä olivat Lempäälän, Oitin, Paimion ja Loimaan leirit.

Määrä ei täyttynyt

Internoitujen sijoittamisesta ja oloista vastasi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osasto, jota johti Johannes Virolainen. Internoitujen valvonnasta vastasi Valtiollinen poliisi Valpo.

Rauhansopimuksen täytäntöönpanoa valvoi liittoutuneiden valvontakomissio, joka käytännössä oli Neuvostoliiton määräysvallassa.

Rauhansopimus ei määritellyt internoinnin kuuluvien piiriä, joten suomalaiset viranomaiset tekivät omat rajauksensa.

Selitykseksi on tarjottu sitä, että laskuvirheen vuoksi Suomen viranomaiset olivat ilmoittaneet unkarilaisten ja saksalaisten määrän suuremmaksi kuin heitä oli. Valvontakomissio kovisteli viranomaisia, kun määrä ei täyttynyt.

Neljänlaisia ihmisiä

Valvontakomission vaatimukset kovenivat, kun vasemmisto voitti maaliskuun 1945 eduskuntavaalit. Sisäministeriksi tuli kommunisti Yrjö Leino ja Valpo siirtyi vasemmiston johdettavaksi.

Valpo aloitti järjestelmällisen urkinnan leireillä.

Valpo määräsi saksalaissyntyisen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi tuomitun toimittaja Friedrich Egen selvittämään ja valvomaan internointileirien poliittista ilmapiiriä.

Egen jaottelun mukaan internoiduissa oli neljänlaisia ihmisiä: Fasistisen hengen läpitunkemia, heitä joilla oli havaittu fasistisia pyrkimyksiä, poliittisesti vaarattomia ja natsismin vastaisia.

Siperiaa pelättiin

Internoinnin loppuvaiheessa perustettiin Tammisaaren leiri, joka oli suurin. Tammisaaressa oli enimmillään 300 ihmistä. Sine siirrettiin internoituja muilta, lakkautetuilta leireiltä.

Lokakuussa 1945 Loimaalle ja Lempäälään tuli tieto, että leiriltä muutto oli edessä. Oitin leiri tyhjennettiin marraskuun alkupuolella 1945.

Kukaan ei kertonut minne lähdettiin, joten internoidut pelkäsivät pahinta: lähettämistä Neuvostoliittoon ja Siperiaan. Määränpäänä oli Tammisaaren leiri. Osa odotti vielä Paimiossa. Ilmoitus vapauttamisesta saatiin 18. maaliskuuta 1946.

– Riemulla ei ollut rajoja, Sole Kallioniemi-Garam on muistellut.

Elämä meni hukkaan

Viimeisen ajan Lajos Garam ja hänen suomalainen perheensä viettivät Tammisaaren leirillä. Heidät vapautettiin maaliskuussa 1946, joten he olivat vankeina puolitoista vuotta.

Karoly Garam oli silloin 4-vuotias, eikä itse muista leirillä oloa. Paljon ei siitä myöskään puhuttu kotona, mutta tieto siitä tuntuu yhä pahalta.

– Meiltä meni puolitoista vuotta hukkaan ammattien, omaisuuden ja terveyden puolesta. Leirillä oli usein paskaa ruokaa. Veli sai vatsapöhön, joka johtui nälästä. Sisar pääsi jostain syystä Tampereelta sukulaisten luokse.

Vasta kun Yleisradion toimittaja Mikko Määttänen julkaisi vuonna 2011 kirjan internoinneista, monille aikanaan leireille joutuneista selvisi, että päätöksen perheiden ja lasten viemisestä piikkilankojen taakse tekivät Suomen omat viranomaiset.

Oitin leirille joutunut Gunvor Brettschneidert sanoo, että ihmisarvoa loukkaavalta tuntui tieto, että nimenomaan oma valtio oli tehnyt sellaisen päätöksen.

Vapaus ei tuonut onnea

Vapauteen pääseminen ei tuonut internoiduille onnea. Internoidut menettivät kaiken omaisuutensa, eikä heillä ollut kotia mihin palata.

Valtio oli takavarikoinut internoitujen kaiken omaisuuden leireille lähettämisen yhteydessä. Asunnot vuokrattiin muille.

Saksan hävittyä sodan internoitujen omaisuus luovutettiin 1946 Saksan sotakorvauksena Neuvostoliitolle. Sotakorvauksina lähtivät internoitujen pienimmätkin tavarat, lasten leluja ja säästöpossujen säästöjä myöten.

Saksalaisista 15 ei päässyt vapauteen. Yksi heistä oli sairaalassa, 14 karkotettiin Neuvostoliiton miehitysalueelle Itä-Saksaan. (HäSa)

Lähteet: Mikko Määttänen, Vihollisina vangitut, 2011.Helena Matveinen-Halmiaisen keräämät dokumentit.