Kanta-Häme

Viidakko ottaa ohjat

– Mun pionipenkissä ei tällaiset kasva! tokaisee näyttelijä Leena Uotila.

Isolehtinen vihreä huitula huojahtelee kukkien välissä, ja Uotila uhkaa sitä järeillä saksilla.

– Älä leikkaa! Ties vaikka olisi jalopuu, pohtii aviomies, näyttelijä, käsikirjoittaja, suomentaja ja näytelmäkirjailija Henri Kapulainen.

– Oli mikä tahansa. Sitä paitsi kasvaa niitä täällä enemmänkin. Tuossa ja tuossa. Tämä lähti nyt, Uotila ilmoittaa, ja sakset sanovat naps.

Teatteripariskunnan kesämökillä Hattulan Tyrvännössä ei pääse toimettomuus yllättämään.

– Kesällä ei ole minkäänlaista rauhaa. Minne vain silmänsä luo, siellä näkyy työtä, Kapulainen nauraa.

Hän vertaa vanhaa puutaloa karjalauman hoitamiseen. Huolenpito on katkeamatonta, vaikkei huollettavaa kaiken aikaa näkisikään.

– Tämä sentään pysyy pystyssä valvomattakin, mutta huoli on koko ajan, Kapulainen sanoo.

Junalla ja taksilla rauhaa katsomaan

Puutalo on kuulunut Uotilan ja Kapulaisen vuodenkulkuun yli kolmekymmentä vuotta. Kun perheen poika Arttu Kapulainen syntyi vuonna 1981, Helsingissä asumisesta paljastui odottamattomia huonoja puolia.

– Tajusin, etten voi viettää koko kesää puiston penkillä, Uotila sanoo.

Helsingin Sanomissa oli ilmoitus ”rauhallisesta mökistä” Tyrvännössä, ja Uotila lähti siltä istumalta juna- ja taksikyydillä sitä katsomaan.

– Ihastuin jo tänne tulevaan tiehen.

Alkuperäisistä naapureista moni on kuluneena aikana muuttanut pois – tai kuollut.

– Meillä oli täällä kiva piiri. Oli paljon samanikäisiä, ja mentiin yhdessä aikuistumisesta yli. Vanhuudeksi tätä tilaa ei tulkita, ei missään nimessä, Kapulainen virnistää.

– Lapsille oli leikkikavereita. Ei niitä aina näkynytkään, Uotila jatkaa.

– Onko aika niin muuttunut, ettei samanlaista yhteisöllisyyttä enää synny? Tulijat eivät löydä vanhoista yhteistöistä paikkaansa tai sitten heillä on uudet kujeet, Kapulainen pohtii.

Näytelmä pensaassa

Mökillä sekä tehdään töitä että irtaudutaan niistä. Pihavajasta löytyy Henri Kapulaisen vanha kirjoituskone, jolla on suorastaan tehty historiaa.

Sillä hän kirjoitti suomennokset muun muassa Ellingistä ja nyt jo toistakymmentä vuotta kiertäneestä menestyskappaleesta Kiviä taskussa.

– Tontilla on syntynyt kaikenlaista. Aiemmin Henri teki hirveästi kirjoitustöitä täällä, Uotila sanoo.

– Muulloinkin kuin kesällä, vaikkei täällä ympärivuotisesti olekaan asuttu, Kapulainen lisää.

Hänellä on mökillä jemmassa paitsi lukemattomia ”pitäisi lukea” -kirjoja, myös vuosikymmenten mittaan syntyneitä synopsiksia.

– Katsotaan, mitä niistä vielä syntyy, sanoo mies, jonka kynästä ovat lähtöisin esimerkiksi Kantolan perhe ja elokuvat Hiekkakuningas ja Isä, poika ja tärykalvo.

Leena Uotila puolestaan on usein loppukesästä läväyttänyt käsikirjoituksen levälleen viinimarjapensaan päälle ja harjoitellut repliikkejä satoa korjatessaan. Helsingin kaupunginteatterin syksy kun alkaa jo elokuussa.

Tänä kesänä Uotila on mökkeilyn ohella kuvannut Eila, Rampe ja likka -elokuvaa. Syksyllä jatkuvat muun muassa Vielä ehtii -näytelmän esitykset.

Jatkumo hämäläisjuurille

Mökki on Leena Uotilalle pieni paluu sukujuurille. Hänen isänsä oli kotoisin Sääksmäeltä, ja naapuripitäjä Tyrväntö oli tuttu lapsuudesta. Isoisän vanhemmat ehtivät vaikuttaa Hauhon Alvettulassakin.

Vaikka teatterityö on mökillä osittain mukana, puutalo merkitsee pariskunnalle ennen kaikkea lomaa. Työt kuitenkin rytmittävät sitä, miten mökillä ehditään olla.

Talon puutarha on kesäviidakko, vadelmapensaskin lähes miehenkorkuinen. Pariskunta ihailee Vanajaveden laaksoa, johon mökkikin kuuluu.

– Täällä on tällaista lehtomaista. Täällä kasvaa pähkinäpensasta, kynäjalavaa… Kapulainen herkistyy.

– Helsingistä kun tulee, ensimmäisenä yönä ei tahdo saada unta, koska perusmetakka puuttuu. Hiljaisuus pitää hereillä. Ja kun palaa takaisin Helsinkiin, käy toisinpäin. Täällä ääniraita on niin toinen: ratikan tilalla ruisrääkkä, pellolla huutavat kurjet, hän jatkaa.

– Ilveksen ääntä kuuluu välillä. Kuin eläintarhassa asuisi, Uotila sanoo. (HäSa)