Kanta-Häme

Viimeisten pyyntöjen toteuttajat

Sillä oli menny selkä, ja se huus täyttä päätä. Siihen auttanut mikkään, vaikka morfiinia pistettiin. Sitten se jossain välissä sano että rukoilkaa hänen puolestaan, hän ei jaksa enää. Kyllä kai minä sitten sen levolle laske luojani sanon ja lattialla oli, ja ryömin sen kanssa. Kyllähän se siihen kuoli kanssa. Pappihan siellä olis tarvittu, eikä mikkään räkänokkalikka.

Näin kuuluu erään lääkintälotan sota-ajan muisto terveystieteiden tohtori Minna Elomaa-Kravun väitöskirjassa Hoitamisen halusta ja velvollisuuden tunnosta.

– Se on koskettava tarina, joka kertoo mielestäni kaiken oleellisen lääkintälotan työstä. Yritetään tehdä parhaansa, vaikka oma osaaminen ei välttämättä riitä, Elomaa-Krapu kertoo.

Lääkintälotilla oli vahva kutsumus tehtäväänsä, mutta tietotaito ja valmiudet eivät vastanneet todellisuutta.

Osalla oli taustalla puolen vuoden mittainen sairaala-apulaisen koulutus tai muutaman viikon iltakurssi. Osa oppi noviisina vasta paikan päällä tositilanteessa.

– Heitä yhdisti periksi antamattomuus, suuri velvollisuus tehdä se mitä käskettiin. Kesken ei lähdetty pois.

Miten naiset kestivät vapaaehtoisina sodan hyvin mitättömällä koulutuksella?

Tämän kysymyksen pohjalta Elomaa-Krapu toteutti väitöskirjansa haastatteluosion vuonna 2012. Hoitotyön näkökulmasta vastaavaa tutkimusta ei oltu ennen tehty.

Käsillä olivat viimeiset ajat saada tutkimukseen mukaan entisten lääkintälottien omakohtaisia kokemuksia vuosilta 1939–1945.

– He pystyivät palaamaan traumaattisiin kokemuksiinsa kertomalla tarinansa jälkipolville nimettömiä.

Elomaa-Kravun haastattelemat 16 lottaa ovat nykyisin iältään 84–99-vuotiaita.

Talvisodan alkaessa vuonna 1939 lääkintälottia oli 7 000. Jatkosodassa vuonna 1943 heitä oli jo yli 22 000.

Lyhimmillään lääkintälotan komennus kesti nelisen kuukautta ja pisimmillään noin neljä vuotta.

Raskaimmat ja kiireellisimmät sairaanhoidolliset työtehtävät olivat kenttäsairaaloissa.

Lotat pyrkivät hoitamaan kaikkia tasavertaisesti lapsipotilaista vihollisvankeihin. He törmäsivät toisinaan eettisesti vaikeisiin hoitotilanteisiin tai moraalittomaan toimintaan, kuten vihollisvankien huonoon kohteluun.

Moni lotta vaikeni kokemuksistaan. Elomaa-Krapu kuvailee vaikenemista monitahoiseksi.

– Siihen vaikuttivat hoitoalan vaitiolovelvollisuus ja sota-ajan velvollisuus olla hiljaa.

Kun sota loppui, lotat leimattiin huonoiksi naisiksi, siitä tuli oma vaikenemisen paikka.

– Kun vaikeista kokemuksista ei pystytty puhumaan, traumat purkautuivat muun muassa öisinä huutokohtauksina.

Lottien muistot olivat kaukana kaunokirjallisuuden ja elokuvien romantisoiduista sotakertomuksista.

– Tarinat olivat sen verran järkyttäviä ja brutaaleja, että ne tulivat uniin. En ihmettele, että he näkevät yhä tänä päivänä painajaisia.

Lottia yhdisti Elomaa-Kravun mukaan yksi merkittävä asia: kaikkia pyrittiin hoitamaan yhtä hyvin, ja viimeiset toiveet otettiin huomioon.

– Kuoleva saattoi esimerkiksi pyytää laulamaan virsiä, rukoilemaan puolestaan tai kirjoittamaan viimeisen kirjeen kotiväelle. HÄSA

Päivän lehti

28.10.2020

Fingerpori

comic