Kanta-Häme

Virtaselle löytyy vaihtoehtoja

Suomessa syntyy vuosittain yli sata kokonaan uutta sukunimeä. Monet naimisiin menevät parit haluavat keksiä yhteisen sukunimen, ettei tarvitse valita, kumman puolison nimi perheelle otetaan.
Sukunimilain mukaan käytössäolevan nimen saa vain, jos se löytyy omilta esivanhemmilta.
 
Kun Ritva Korhonen menee naimisiin Timo Virtasen kanssa, yhteisen sukunimen valintaa kannattaa miettiä tarkkaan.
 
Jos avioituvat ottavat miehen sukunimen, heillä tulee olemaan paljon kaimoja. Ritva Virtanen on Suomen yleisin naisten nimi ja Timo Virtanen miesten. 
 
Virtasia on muutenkin paljon, sillä se on Suomen toiseksi yleisin sukunimi. Väestörekisterin nimihaun mukaan Virtasia on rekisteröity Suomen väestötietojärjestelmään 23 046. Heitä asuu paljon erityisesti Länsi-Suomen suurissa kaupungeissa.
 
Jos pari ottaa naisen sukunimen, tilanne ei juuri helpotu, sillä Korhonen on Suomen yleisin sukunimi. Sen kantajia on kaikkiaan 23 335. Jos Ritva ja Timo haluavat erottua, heidän täytyy valita uusi sukunimi.
 
Sukunimen muutosta on haettava maistraatista. Mikä tahansa nimi ei käy, sillä Suomen nimilain mukaan jo käytössä olevan sukunimen saa vain, jos se löytyy omilta esivanhemmilta. Ritva ja Timo eivät voi valita nimekseen esimerkiksi Välitaloa, jos sen nimisiä ei suvusta löydy.
 
Kokonaan uuden sukunimen hakemukset käsittelee aina oikeusministeriön alainen nimilautakunta.
 
Nimilautakunnan jäsen, Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Sirkka Paikkala
kertoo, että osassa hakemuksista perusteluna käytetään nimenomaan oman sukunimen yleisyyttä. Lukuisista kaimoista voi aiheutua sekaannuksia.
 
– Voi myös olla, että nimen sisältö ei miellytä. Sen kantajaa on voitu kiusata tai nimeä on jostain syystä hankala käyttää. 
 
– Joillakin hakijoilla taas on mennyt sukset ristiin oman suvun kanssa, ja siksi ei haluta nimenkään osalta enää kuulua siihen. Joskus taas ihmisellä on muuten tilanne, jossa hän haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä. 
 
– Yksi syy on myös tasa-arvopyrkimys. Avioituessa kumpikaan puoliso ei halua ottaa toisen sukunimeä, mutta halutaan kuitenkin yhteinen sukunimi, Paikkala kertoo.
 
Hakemuksia uudesta sukunimestä tulee nimilautakuntaan useita satoja vuodessa.
Nimilautakuntaan kuuluu sekä nimistöntutkimuksen että sukututkimuksen edustajia, jotka selvittävät haettavan nimen taustat. Paikkalan mukaan on keskeistä, että uusi nimi on selvästi sukunimeksi tunnistettava. Tämän sanoo useimmiten jokaisen kielikorva.
 
Nimen täytyy sopia kotimaiseen nimistöön, mikä usein tarkoittaa suomen tai ruotsin kielen mukaisuutta. Vieraskielinen nimi voidaan hyväksyä siinä tapauksessa, että hakijalla on siteitä kyseiseen kulttuuriin.
 
Nimi ei saa olla sopimaton eikä suomalaisen nimikäytännön vastainen. Paikkalan mukaan suurin osa hakemuksista on tehty hyvällä maulla, eikä sopimattomia nimiä juuri ehdoteta. 
 
Nimilaissa kielletään myös yhdistyksen, tavaramerkin ja taiteilijanimen käyttö sukunimenä. Ritva Marimekkoa tai Timo Tom of Finlandia ei siis Suomessa nähdä.
 
Sukunimeä ei voi muodostaa kahdesta sukunimestä yhdistämällä ne väliviivalla. Tällaisia nimiä syntyy nykyisin ainoastaan, jos henkilö avioitumisen yhteydessä ottaa yhdistelmänimen. Se ei periydy.
 
Parin nimet voidaan kuitenkin yhdistää.
 
– Esimerkiksi Kirkkoniemestä ja Saarikoskesta voisi muodostaa Kirkkokosken. Tällaisia hakemuksia nimilautakuntaan tulee vuodessa kolmisenkymmentä, Paikkala kertoo.
 
Ritvan ja Timon nimissä kiteytyy suomalaisten sukunimien historia. Korhonen on ikivanha itäsuomalainen sukunimi, joka levisi savolaisheimojen ekspansion myötä myös muualle Suomeen. 
 
Itä-Suomessa sukunimiä oli käytössä jo 1200-luvulla, ja ne muodostettiin useimmiten suvun miespuolisten patriarkkojen nimistä -nen-päätteellä. Itä-Suomessa elettiin kaskiviljelyn ja eränkäynnin kulttuurissa, jossa heimot liikkuivat paikasta toiseen. Sukunimiä tarvittiin, että voitiin osoittaa, minkä suvun nautintaan kukin alue kuului.
 
Myöhemmin sukunimistä tuli käyttökelpoinen tuntomerkki verottajalle, kun liikkuvalla väestönosalla ei ollut pysyvää taloa, jonka nimellä verot olisi voinut kerätä. 
 
Länsi-Suomen talonpoikaiskulttuurissa sukunimiä ei ollut käytössä vielä 1800-luvullakaan. Lännessä elettiin kiinteän peltoviljelyn kulttuurissa, jossa verotus kohdistui taloon, ei henkilöön. Siksi etunimen jälkeen käytettiin talon nimestä muodostettua lisänimeä. 
 
Tämä nimi ei periytynyt suvussa, sillä asuinpaikan muuttuessa muuttui lisänimikin. Sen yleisin tunnus oli -la. Esimerkiksi Matin isännöimää taloa voitiin kutsua Mattilaksi. Pakollinen sukunimestä tuli vasta vuonna 1920.
 
Luontoon liittyviä nimiä haetaan Paikkalan mukaan paljon.
 
Luontonimeen halutaan usein kauneutta. Väestörekisterin nimipalvelusta selviää, että Suomessa on esimerkiksi sellaisia sukunimiä kuin Ulappa, Revontuli, Sade, Kesäjärvi, Koivuvirta, Ruis, Hanki ja Sammal.
 
Monet eläinnimet nimet ovat jo käytössä, sillä ne ovat usein vanhaa, itäsuomalaista perinnettä. Karhuja, Haukkoja ja Tikkoja on Suomessa tuhansia, mutta Haukia, Kauriita ja Mehiläisiä vain muutamia kymmeniä. 
 
Käärme olisi vapaana, mutta nimilautakunta joutuisi miettimään, aiheuttaisiko se sukunimenä haittaa. Näin ei lain mukaan saa olla.
 
Harvinaisia nimiä löytyy myös muista kuin luontosanoista. Esimerkiksi Mokka, Ruuhi, Lavaste, Sointula, Musta ja Pelimanni ovat jo varattuja. 
 
Suomessa on tällä hetkellä ainakin 150 000 sukunimeä. 
 
Paikkalan mielestä Suomen nimistö on monipuolinen. Vieraskieliset nimet ovat  entisestään monipuolistaneet sitä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.
 
Anni Saari

Päivän lehti

2.4.2020