Kanta-Häme

Voitonnälkä pistää läähättämään

Belgianpaimenkoira Hilu tietää pääsevänsä treenaamaan. Nähdessään nurmikentän täynnä esteitä se alkaa kiemurrella Kim Kurkisen jaloissa. Katse kysyy: ”joko nyt?”

Irti päästyään koira lähtee pujottelemaan ja hyppimään esteitä silkasta innokkuudesta. Kurkinen ottaa komennon.

– Hilu, rengas! Pian, pian, pian! Hyvä tyttö, hän huutaa ja heittää kuolasta märän köydenpätkän karvakuonolle.

Pian onkin sikermän olennaisin sana. Agilityssä nopein rata voittaa, jos se on virheetön. Yksikään kisailija ei tavoittele muuta. Kurkinen voitti Hilun kanssa SM-kultaa agilityn yksilökisoissa tänä kesänä. Se oli Kurkisen ja Hilun ensimmäinen kultasija yksilönä.

Ohjaaja ja koira ovat todellakin yhdessä pelaava tehokas yksikkö.

– Ohjaajan tehtävä on näyttää reitti ja pysyä poissa tieltä. Koiran tehtävä on suorittaa esteet, Kurkinen selittää. Hän uskoo olevansa perfektionisti, koska agilityssä ohjaajan on pidettävä eleensä kurissa. Koira lukee jatkuvasti ihmistä.

– Jos tulee virhe, se on 90 prosenttia tapauksista ohjaajan vika. Joskus koira voi tehdä esteen väärin, vaikka se tietää, miten se kuuluisi tehdä. Siitä ei voi ottaa syytä omille niskoilleen. Onhan se tietysti vain eläin, Kurkinen pohtii.

Joskus omistajan läsnäolo tai pelkkä tuoksukin voi saada koiran keskittymisen herpaantumaan. Hilu ei ole Kurkisen oma koira, vaan asuu tämän perheen luona kisakausien ajan.

Agility on Hilulle tapa purkaa energiaa. Pitkän treenitauon jälkeen se alkaa haukkua enemmän ja tökkiä kuonollaan.

Palkaksi hyvästä suorituksesta Hilulle kelpaa mikä tahansa lelu. Kurkisen mukaan ruokapalkinnot rauhoittavat ja lelut kiihdyttävät koiraa. Siksi lelu on kisoissa parempi porkkana.

Kurkinen innostui agilitystä sattumalta, kun hänen siskonsa aloitti lajin 14 vuotta sitten. Kurkisen oma koira oli silloin samanikäinen kuin siskolla, joten he alkoivat yhdessä harrastaa.

Aluksi agility oli vain ajanvietettä. Sitten ensimmäisistä kisoista tuli hylkäys.

– Minulla on voimakas kilpailuvietti. Halusin näyttää, etten ole niin huono, hän tiivistää. Kiinnostus agilityä kohtaan kasvoi.

Koiraharrastuksien ulkopuolella Kurkinen on sairaanhoitaja. Hän myös vetää agilitykursseja ryhmille omalla kentällään ja treenaa tuttujen koiria kisakuntoon.

– Kaikista koiraroduista ei ole huipuksi, mutta kaikista voi tulla hyviä. Menestys vaatii tervettä rakennetta ja notkeutta. Se riippuu myös koiran persoonallisuudesta.

Lajia on harrastettu monien perheen koirien kanssa. Talossa on nyt yhtä aikaa kuusi koiraa ja kolme kissaa. Kurkisen oma ykköskoira, musta belgianpaimenkoira Zorro, on myös agilitytaituri.

Kurkinen kuvailee Hilua äkkiteräväksi, mutta myös kiltiksi ja mukautuvaiseksi. Agilityssä Hilun vahvuutena ovat voimakkaat hypyt. Hilu on nyt seitsenvuotias, mikä on Kurkisen mukaan optimi-ikä agilitykoiralle.

– Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Se ei ole totta, koska Hilu on vasta minun kanssani oppinut paremmin kontaktiesteitä.

Agility hyväksyttiin alkuvuodesta viralliseksi urheilulajiksi. Harrastajien mielestä on ollut aina selvää, että laji ansaitsisi enemmän tunnustusta.

– Kyllä kentällä tulee hiki. Onhan tämä nyt enemmän urheilua, kuin vaikkapa petankki, Kurkinen hymähtää. Liikkeen ja dynaamisuuden lisäksi agility vaatii paljon ohjaajan aivotyötä.

– Haastavinta agilityssä on se, koskaan ei tule eteen samaa rataa. Kun kisarataan tutustutaan, pitää laatia suunnitelma, jossa on pysyttävä. Poikkeamisesta seuraa virheitä.

Silti kesän SM-kulta tuli, vaikka Kurkinen oli itse selkäkivuissa. Silloin harjoiteltiin kevyemmin, eikä se haitannut. Seuraavaksi lähdetään Ylöjärven Open SM-kilpailuun.

– Koira tekee vain sen mitä osaa. Jos se kerran oppii jotain, se osaa sen aina. Harjoittelu on oikeastaan vain ihmisen psyykeen koulimista, Kurkinen filosofoi.

Päivän lehti

5.6.2020