Kanta-Häme

Yllättävän monien ”suomalaisten” elintarvikkeiden keskeiset ainekset tulevat vierailta mailta

Miksi? Sitä kyseli lounasseurue makaronilaatikon äärellä viime viikon alussa. Miksi teen tällaisen testijutun?

Siksi, että elintarviketeollisuus ja kauppa etunenässä ovat kehittäneet suomalaisuudesta enemmän kuin trendin.

Markkinoille on luotu likimain myyttinen Suomi-ruokailluusio, jonka avainsanoja ovat sinivalkoinen puhtaus, läheisyys ja turvallisuus. Lisäksi suomalaisen suosiminen on edistävinään kotimaista kulutusta ja kansantaloutta.

Kun menen kauppaan, vastassa on kyltti, joka kertoo kauppiaan varta vasten koonneen minulle SUOMALAISEN valikoiman.

Kylmähyllyssä on esillä ”KOTIMAISTA, ruokaa omasta maasta”. Ensimmäisenä käteen osuu KOTIMAINEN-valmisriisipuuropakkaus. Sen pääraaka-aine on riisi. Riisi ei tule omasta maasta. Riisi tulee vierailta mailta.

Kun tankkaan auton kaupassa käynnin jälkeen, tuuli keinuttaa mainostelinettä bensapumpun vieressä: ”Uudistimme noutopöydän! KAIKKI LIHA AINA 100 % KOTIMAISTA!”

Haluan kokeilla, miten sataprosenttinen Suomi-kuuri onnistuu ihan normaalissa arjessa. Miltä se maistuu? Mitä pakkausselosteet kertovat ja jättävät kertomatta? Miten voin olla varma, että tuote on kokonaan suomalainen: pelkästään suomalaisista raaka-aineista Suomessa valmistettu?

Suolan ja muut kuivamausteet jätän testin ulkopuolelle. Jos ne olisivat mukana, näkisin nälkää. 

Keskiviikko 1.6.             

Aamu on aurinkoinen mutta tunnelma apea. En saa juoda seitsemään päivään kahvia enkä teetä. Se tietää kahvitratille vaikeuksia. Apua.

Pakurikääpätee tai korvikekahvi saattaisivat tulla kyseeseen, mutta mieluummin olen ilman. Korviketta olen maistanut vanhan ajan maatalousnäyttelyssä. Se oli pahaa.

Ennen töihin lähtöä tempaisen lasillisen kotitekoista viinimarjamehua ja haukkaan paikallisen pikkuleipomon sämpylää. Se on valmistettu kotimaisesta viljasta.

Alan miettiä, mistä kaikesta oleellisesta joudun luopumaan. Riisin, kahvin ja teen lisäksi pannassa ovat ainakin lähes kaikki pastaruuat ja muut Välimeren alueen herkut sekä itämaiset ruoka-aineet.

Hedelmiä en taida voida popsia omenia lukuun ottamatta.

Vihannesten ja juurestenkin kanssa voi tehdä tähän vuodenaikaan tiukkaa. Lähimarketin lanttu näytti olevan kotoisin Britanniasta. 

En tiennyt, että britit viljelevät lanttua. Luulin räätikkää koko lailla kotoperäiseksi juurekseksi. 

Italiassa olisi huomattavasti helpompaa noudattaa italialaista ruokavaliota. Siellä Prisma-kokoluokan hypermarkettienkin valikoima on lähes tyystin kotimainen ellei jopa maakunnallinen. 

Lombardiassa nautitaan lombardialaista ja Calabriassa calabrialaista ruokaa. Tex-mexiä, nuudelia tai edes fetaa kaupoista on turha etsiä.

Päivällä en ehdi syödä mitään, mutta illalliseksi haarukoin pari jauhelihapihviä kotimaisilla tykötarpeilla. 

Pihvit on jauhettu ja valmistettu naapurikaupungin luomutilalla kasvaneiden nautojen lihasta.

Torstai 2.6.

Lounaana on itse tehty munakas. Sen aineksia ovat paikalliset luomukananmunat, kotimainen luomuporsasleike ja Jomala-juusto. Jomala on kunta Ahvenanmaalla eli nipin napin Suomen puolella.

Alan jo murehtia viikonloppua. Edessä on pihatöitä ja saunomista, joiden jälkeen maistuisi olut. 

Myöhemmin illalla olisi mukavaa siemailla pari lasillista viiniä.

Saako Suomesta kriteerini täyttävää olutta? Sitä pitää kysyä Suomen Olutseuran puheenjohtajalta Simo Hämäläiseltä.

Hämäläinen on hengessä mukana, mutta antaa kielteisen vastauksen. Syynä on humala – se kasvi, ei olotila. 

Suomessa ei kerta kaikkiaan kasva sellaista humalaa, joka tuottaisi olueen oikeanlaisen katkeruuden, aromin ja maun. Lopputuotteessa humalaa on vähän, mutta silti se on oluen valmistuksessa erittäin olennainen raaka-aine. 

Muutama poikkeus sentään löytyy. Yksi on sahti ja toinen Pyynikin Käsityöläispanimossa valmistettu Ruokapuoti Lumon Testowit-olut sekä muutamat muut erikoisuudet. Hämäläinen pitää sellaisia lähinnä hauskoina kokeiluina, ehkei oikein edes oluina.

Viiniasiaa kysyn tunnetulta viiniasiantuntijalta Pekka Suorsalta. Hänkin on hengessä mukana.

Ensi käden tietona Suorsa moittii kotimaisia marjaviinejä heikonlaisiksi, mutta kysyy sitten, mitä aion syödä viinin kanssa.

No, iltamenu käsittää paikallisesta kalaliikkeestä ostettua suomalaista kirjolohta kylmäsavuna ja lämminsavuna. 

Jälkimmäistä olen aikaisemmin ostanut samalta kauppiaalta norjalaisena merilohiversiona. 

Se oli mehevämpää. Suomalainen on kuumennettu kuivaksi ja suolattu melkein pilalle. Suorsa vastaa myöhemmin sähköpostilla. Hän kertoo tykästyneensä viikoittaisen viinipalstan arvioijana vuoden 1988 jälkeen vain kahteen suomalaiseen marjaviiniin.

Ensimmäinen oli kirjailija Arto Paasilinnan Rutjanlinnan lumo ja toinen Alkossa nyt myytävä eteläsavolaisen Ollinmäen Viinitilan Juortanan Jussi: ”Oljenkeltainen. Persoonallinen ja mielenkiintoinen tuoksu on mausteinen sekä omenainen. Puolikuiva, hapokas ja tuhti keskimaku. Kuivattuja eksoottisia hedelmiä jatkossa.”

Silti Suorsa ei tarjoaisi ruoan kanssa Jussia. Kotimaiseksi kyytipojaksi hän suosittelee kossua.

Perjantai 3.6.        

Syön lounaan kotona. Valokuvaaja Kari Mankonen tulee kuvaamaan ateriani.

Lautasella lepää Malmgårdin tilamyymälästä ostetusta nokkoslättyjauhoseoksesta tehtyjä nokkoslättyjä ja suomalaisia uusia perunoita. Ne maksoivat torilla 7 euroa litra. Lisukkeina on kotimaista puolukkahilloa ja salaattia sekä kermaviilikastiketta.

Mankonen on hengessä mukana. Hän kertoo ostaneensa taannoin kaupasta kanapaninin. Grillileivän mainostettiin olevan Suomessa ja peräti naapurikaupungissa tehty. Varmemmaksi vakuudeksi pakkauksessa oli avainlippumerkki. Hienoa! Se tarkoittaa vähintään 50 prosentin kotimaisuusastetta.

Paninia mutustaessaan Mankonen oli silmäillyt pakkauksen tuoteselostetta ja meinannut tukehtua kanapaniniinsa. Tuotteen pääraaka-aine eli kana oli peräisin Thaimaasta!

Miksi, vaikka naapurikaupungissa on siipikarjaa omastakin takaa? Thaimaasta lintu on lentänyt tänne linnuntietä yli 8 000 kilometrin matkan! 

Paninifirman informatiiviset nettisivut vastaavat:

”Leivän täytteeksi soveltuvan kanan tulee olla valmiiksi kypsennettyä. Koska saatavuus Suomesta on heikko, käytetään tuotteissa thaimaalaista ja brasilialaista kypsennettyä kanan rintafileetä. Kaikki tuottajat täyttävät suomalaiset laatuvaatimukset.”

Myöhemmin saan kuulla, että Thaimaan kana on kova sana Suomen ravintolamaailmassa.

Lauantai 4.6.

Ohjelmassa ovat Lassin lakkiaiset Helsingissä. Lakkiaiset tietävät hankaluuksia. Joudun kyläpaikan keittiön armoille, vaikka isäntäväki on hengessä mukana.

Varoitin Lassin äitiä etukäteen erikoisruokavaliostani. Tekstasin: ”Olen Suomi-dieetillä eli nautin vain suomalaisista raaka-aineista Suomessa tehtyjä ruokia ja juomia. Semmoiset pöperöt siis pöytään.”

Vastaus tuli pian: ”Mulla oli selvästi etiäinen, ainakin karjalanpiirakoita on tarjolla, mutta olivatkohan jauhot suomalaisia?”

Siis hei, jauhot eivät ehkä ole ongelma.

Ongelma on riisi, jonka vuoksi en voi syödä piirakoita. 

Se harmittaa, sillä muistan Lassin mummin rypyttämien karjalanpiirakoiden olevan maailman parhaita Pähkinäsaaren rauhan rajan tällä puolen.

En kuitenkaan tee dieetistäni numeroa. Teen sen sijaan pikkurikkeen ja juon juhlan kunniaksi vajaan lasillisen kuohuviiniä ja pienen kupillisen kahvia. Kahvi on tässä talossa aina hyvää. Nyt se maistuu taivaalliselta.

Pöydästä nostelen lautaselleni munavoita, savulohta ja tomaattilohkoja. Kolmesta tarjolla olevasta kakusta päättelemme tai päätämme yhden olevan täysin kotimainen, joten leikkaan siitä kunnon viipaleen. Leipää en ota. Se on kuulemma Tanskassa valmistettua ruotsalaista ruisleipää – mitä se sitten tarkoittaakin.

Seurustelujuomana nautin Pommacia. Pommac on avainlipputuote, mutta mikä sen kotimaisuusaste on?

Sunnuntai 5.6.         

Käyn marketissa ja tutkin tuoteselosteita.

Salaattipöydän salaatit ovat pääosin ruotsalaisia lukuun ottamatta maalais-italiansalaattia. Se on virolaista.

Take away -pöydän muista antimista juusto on tuotu Suomeen Tanskasta. Vähemmän yllättävästi ananaksen kotimaa on Costa Rica, aurinkokuivatun tomaatin Turkki ja tonnikalan Filippiinit.

Lähihyllyssä on tarjolla säkyläläisen Apetitin perinteistä perunamuusia. Purkin kyljessä mainitaan valmistusmaa. Se on Belgia.

Mikäpä siinä. Euroopan unioni on yksi suuri markkina-alue, jonka sisällä elintarvikkeet kulkevat vapaasti kansallisten rajojen yli.

Pohdin vain, miksi ruoka ja ruoka-aineet tuntuvat tässä Euroopan pussinperässä kulkevan ainoastaan yhteen suuntaan. 

Miksi suomalaisten elintarvikkeiden vienti on niin olematonta? Meillä on likimain maailman parhaat sienimetsät, marjamaat ja kalavedet sekä maailman kolmanneksi puhtain ilma.

No, puhtainta ilma on Ruotsissa.

Maanantai 6.6.     

Haluan nauttia lounaan ulkona. Siksi astelen työpaikan lähellä olevaan lounaskahvilaan ja ilmoitan olevani isänmaan asialla.

Tiskin takana ei ole tietoa ruokatuotteiden alkuperästä, mutta keittiön puolella on.

Saan kuulla jääväni tällä kertaa nälkäiseksi, sillä edes noutopöydän salaatit eivät ole puskeneet valoon suomalaisesta mullasta. Ne ovat tukkutavaraa Ruotsista. Patongit tulevat Ranskasta.

Kanatuotteista osa on suomalaisia ja loput thaimaalaisia. Kala puolestaan on kasvatettu ”jossain muualla”, vaikka savun se on saanut pintaansa Suomessa.

Keittiöpomo on hengessä mukana ja toivottaa lykkyä tykö. Hänen mukaansa pääsyyllinen on tukku. Se polkee hintoja pukkaamalla markkinoille ulkomaista bulkkia.

Entä pikaruoka? 

Hesburger on imagoltaan koko lailla kotimainen ketju, mutta katsotaanpa yrityksen nettisivuilta, mistä sen tuotteet ovat kotoisin.

Ranskanperunoiden valmistaja on näemmä hollantilainen Lamb Weston ja pirtelöiden päätekijä irlantilainen Pritchitts A Lakeland Dairies Company.

Hesen kerroshampurilaisen pääraaka-aineista juuston tekee saksalainen Schreiber Foods Europe GmbH. Pihvi on suomalaista tai tanskalaista alkuperää, kun taas vihannesten kasvumaa vaihtelee satokauden mukaan.

Myös McDonald’sin nettisivuilla on kattavasti infoa raaka-aineiden alkuperästä – ja kappas vain, ketjun ranskalaiset tulevat samasta hollantilaistehtaasta kuin kilpailijan suikaleet. Eikö Suomi olekaan perunamaa?

Mäkkärin hampurilaisista klassisen Big Macin kansallisuus jakaantuu eri puolille Eurooppaa. Pihvi tulee Puolasta, juusto Saksasta, suolakurkku Turkista ja kastike Britanniasta.

Molempien pikaruokaketjujen sämpylätoimittaja on Oy Lantmännen Unibake Ab Finland.

Vaasan-leipomoyhtiön ostaneen Lantmännen Unibaken pääkonttori on Tanskassa. 

Yhtiön omistaa 27 000 ruotsalaista maanviljelijää osana Lantmännen-konsernia, joka on yksi Pohjois-Euroopan suurimmista elintarvikeyhtiöistä.

Pohjoismaisiin elintarvikebisneksiin liittyen lakkiaisissa kittaamani Pommacin kotimaisuus vaivaa edelleen. Soitan Hartwallin viestintäpäällikölle Taina Lampela-Helinille. Hän on hengessä mukana ja lupaa hankkia vastauksen seuraavaksi päiväksi.

Tiistai 7.6.

Hartwallin Lampela-Helin vastaa aamupäivällä sähköpostitse.

Hän kertoo, että Pommacin hedelmämehutiiviste tulee raaka-ainetoimittajalta Keski-Euroopasta. Se siis siitä kotimaisuudesta. Vähän sentään lohduttaa, että juomassa käytettävä vesi on Salpausselän soraharjujen suodattamaa ja että tuotteella on avainlippumerkki.

Minun on nälkä. Onneksi kuuri loppuu kohta.

Rouskutan lounaaksi kotimaisen omenan ja Valion metsämansikkajogurtin. Sen mansikka on suomalaista, onhan? Oma maa on mansikka ja mansikka omasta maasta, eikö niin?

Ehkä olen ollut suomalaisiksi olettamieni tuotteiden suhteen liian sinisilmäinen. Ovatko edes viikon mittaan hörppimäni Valion Gefilus mustikka-vadelmakeiton mustikat ja vadelmat peräisin tästä mustikoiden ja vadelmien maasta?

Tölkissä asiasta ei ole mainintaa. Valion nettisivuillakin marjakeiton kotimaisuusasteen kohdalla on –. Eli pelkkä viiva.

Soitan Valion asiakaspalveluun. Siellä ollaan hengessä mukana ja lupaillaan vastata viimeistään huomenna.

Jonkinlaisena lopputoteamuksena päättelen, että Suomi on tuontiruoka-aineiden kokoonpanomaa.

Vain valmistamalla ruokansa alusta asti itse ihminen tietää tarkalleen mitä syö. Se vaatii vähän vaivaa, mutta säästää toisaalta rahaa. Eilen valmistetulla lohiperunalaatikolla pärjään kolme päivää.

Eri asia on, jos ihminen ei halua tietää mitä syö tai syö aina mitä haluaa. Silloin koko maailma on lautasella. Hyvässä ja pahassa.

Keskiviikko 8.6.

Valion asiakaspalvelu ei ole vastannut iltapäivään mennessä.

Soitan yhtiön viestintäpäällikölle Kaisa Tikkaselle. Hänen mukaansa Valio pyrkii käyttämään suomalaisia marjoja, mutta aina niitä ei ole tarpeeksi saatavilla. Siksi välillä pitää turvautua ulkomaisiin vaihtoehtoihin.

Tikkanen on hengessä mukana ja vakuuttaa selvittävänsä marjakeittoni mustikoiden ja vadelmien arvoituksen tuota pikaa.

Puhelin soi kello 17. Kaisa Tikkanen kertoo, että nauttimani keiton vadelmat ovat serbialaisia tai puolalaisia. Mustikat sen sijaan ovat nyt suomalaisia.

Oma maa mustikka.