Kaupunkiuutiset

Tapani Baggen kuukauden tarina: Aina kirveeni jäljet mä tunnen

Täysikuu loi maisemaan aavemaista valoa. Kuva: Anja Filppula, arkisto
Täysikuu loi maisemaan aavemaista valoa. Kuva: Anja Filppula, arkisto

Lisäilin puuta Koskelan saunan pesään synkissä mietteissä. Olin jo tarkistanut kohmeisen Koskelan päällisin puolin, eikä hänessä näkynyt kirveenjälkiä. Mistä ihmeestä naapurin mummon lainaaman kirveen terään oli tullut ne veritahrat?

Kun Koskela alkoi heräillä, näytin hänelle ensimmäisenä kirvestä. Hän kavahti pystyyn ylälauteelta ja iski päänsä kattoon, laskeutui saman tien istumaan päätään pidellen ja manaili:

– Helvetin perkele! Mitä sä heilut siinä sen kirveen kanssa? Mä jo luulin, että sä olit Kirves-Reetan poika tai jotain…

– Kato tätä kirvestä! sanoin.

– Siinä on tuoretta verta!

Koskela tempaisi kirveen kädestäni ja katsoi sitä ovennurkkalampun himmeässä valossa. Tavallinen puuvartinen kirves, terä vähän vinossa ja lovella. Terässä oli tummanpunaisia roiskeita. Koskela kokeili yhtä pisaraa sormenpäällään, johon oli jo näköjään palannut tunto.

– Vielä märkää… Olisko ruostetta?

Koskela lipaisi sormenpäätään kielellä, makusteli ja pudisti päätään.

– Raudalta maistuu, mutta ei ole ruostetta. Kyllä se on verta…

– Ootko huomannut, että talosta ei kuulu ammuntaa? kysyin.

– Kuka siellä nyt ampuis?

– Ei kai kukaan. Mutta Lassie ammuu yleensä aika taajaan.

Koskela järkyttyi.

– Lassie Ja Amalia! Mitä se mummo on tehnyt mun kavereilleni!

En muistanut, että Koskela olisi koskaan ollut niin huolissaan minusta. Nyt hän oli ryntäämässä pihalle kelteisillään, mutta sain hänet suostuteltua kuivaamaan ensin itsensä ja pukeutumaan. Tein itse samoin ja seurasin häntä pakkasyöhön.

 

Koskela tuntui toipuneen parin tunnin takaisesta hyisestä pakomatkastamme nopeammin kuin minä. Hän paineli pihan poikki varmoin askelin siinä missä minä laahustin vieläkin viluissani ja lopen uupuneena. Täysikuu paistoi nyt kirkkaalta taivaalta ja loi lumiseen maisemaan aavemaista valoa.

Tuvassa vallitsi pahaenteinen hiljaisuus. Mummo oli sammuttanut lähtiessään valot. Koskela sytytti ne. Tupa näytti kohtalaisen siistiltä, ainakaan verijälkiä ei näkynyt. Mutta kamarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Uuninkuve oli lämmin, pellit vielä auki. Avoimen luukun raosta näkyi hiipuva hiillos.

– Mitä se on tuolla paistanut? Koskela huolestui ja nuuhki ilmaa.

– Palvatun lihan haju…

Lattia natisi ja notkui, lasit helisivät nurkkakaapissa. Kiersin Koskelan perässä uunin ja hellan ja olin törmätä häneen, kun hän pysähtyi äkkiä kamarin ovelle.

– Onko ne vielä elossa? kuiskasin. Tuntui julkealta korottaa ääntä.

Koskela ei vastannut. Hän vain tuijotti hämärään kamariin kynnyksen takaa. Yritin kurkkia hänen ohitseen, mutta näin vain kaistaleita idyllistä: laverilla retkotti raitapatjan päällä satakiloinen minipossu Amalia, lattialla kyyhötti olkien keskellä Lassie-hieho. Ne olivat pelastaneet henkemme jo muutamaan kertaan naapurin mummon avustuksella. Oliko sama mummo koitunut nyt niiden kohtaloksi?

Lopulta Koskela astui kamariin. Lassie ja Amalia kohottivat kumpikin päätään. Amalia röhkäisi uneliaasti, Lassie mölähti ilahtuneena. Kun Koskela istahti sängyn laidalle, Amalia tönäisi hänet leikkisästi lattialle ja Lassie nuolaisi kertalipaisulla hänen koko naamansa märäksi.

– Te ootte hengissä! Koskela hihkaisi ja halasi kumpaakin eläinystäväänsä.

– Mä oon niin onnellinen!

Minä kohotin hellalle jääneen hernekeittokattilan kantta ja nuuhkaisin.

– Palvilihan haju tulee tästä, sanoin.

– Mutta verijälkien arvoitus on vielä ratkaisematta. Jos mummo ei listinyt sun kavereitas, kenet se listi?

– Mennään kysymään, Koskela sanoi ja nousi, kääntyi vielä Lassieen ja Amaliaan päin.

– Te odotatte täällä. Tää voi olla vaarallista…

Minulta ei edes kysytty. Koskela työnsi minut edellään pihalle ja lähti kuunvalossa lampsimaan metsäpolkua kohti mummon mökkiä. Minä jotenkin tempauduin mukaan, vaikka järki käski pysyä Lassien ja Amalian luona.

 

Mummon mökistä paistoi valo jo kauas. Pysähdyimme tuvan ikkunan taakse katsomaan sisään. Mummolla oli leikkuualusta pirtinpöydän päällä, ja siinä hän silpoi verisellä lihakirveellä pienestä ruhosta palasia, jotka heitti sitten liedellä kiehuvaan suureen pataan. Sivummalla näkyi astia, johon oli kerätty ruskeankirjavia sulkia, höyheniä ja untuvia. Niissäkin oli vielä vähän verta.

– Se sanoi, että sillä oli kirveelle töitä, kuiskasin Koskelan korvaan.

– Piti kuulemma pieniä hellapuita ja vähän muuta.

– Se on tappanut kanan, Koskela sanoi ja puhkesi lauluun:

– Aina kirveeni jäljet mä tunnen…

Samassa piharakennuksesta kajahti mummon hullun kukon kiekaisu. Mummo kohotti katseensa leikkuulaudasta ja huomasi meidät. Hänen silmiinsä syttyi outo hehku, ja hän lähti tulemaan lihakirves koholla ulko-ovea kohti.

Meitä vietiin lujaa.

Jatkuu syyskuussa…

Uusin Kaupunkiuutiset

26.9.2020

Fingerpori

comic

Päivän Hämeen Sanomat

29.9.2020