Kaupunkiuutiset

Auttajaa tuskin kohtaat

Kanssaihmisistä välittäminen ei ilmeisesti ole hyvässä huudossa.

Tällaiseen lopputulokseen voi päätyä Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten viime keskiviikkona järjestämän testin perusteella. Pelastuslaitoksen ja poliisin kanssa yhteisymmärryksessä rakennetun ”näytelmän” aikana yksikään kadulla liikkuja ei kiinnittänyt mitään huomiota kasvot ruhjeilla ja erityisen huomiota herättävästi pukeutuneeseen mieshenkilöön.

Hivenen vajaan tunnin aikana sain kävellä, nojailla ja istua lumisateissa keskustassa aivan rauhassa, vaikka kasvot oli maskeerattu kevyesti ruhjoutuneiksi ja vaatetus oli vähintään erikoinen.

Muutama ohikulkija tuijotti pitkään, muutamat valitsivat selvästi pitemmän reitin, jottei olisi tarvinnut kohdata läheltä.

Meikkaus oli onnistunut ilmeisen hyvin, sillä kaksi erittäin hyvin tuntemaani ihmistä käveli vierestä reagoimatta lainkaan. Normaaliolosuhteissa kohtaaminen päättyy vähintään morjenstamiseen, käytännössä aina lyhyeen sananvaihtoon.

Toisaalta voi jälkikäteen pohtia, oliko maskeeraus pelottava. Pelkäämmekö kasvot naarmuilla ja vekki otsassa liikkuvia kanssaihmisiä?

Vai toisinpäin? Ovatko tällaiset kulkijat jo niin arkipäivää, ettei heihin kannata uhrata aikaansa?

– Maskeeraus voi säikäyttää, oli sen verran ”kohtalon kolhima”. Lähestymiskynnys oli ehkä liian korkea. Toisaalta meidän tulee aina varmistaa, että kanssaihminen selviytyy. Tämä koskee niin onnettomuuspaikkoja kuin eteen tulevia mahdollisia sairaustapauksia. Ihmisen turvallisuus pitää aina varmistaa, Kanta-Hämeen pelastuslaitoksen pelastuspäällikkö Petri Talikka painottaa.

Välittäminen, vain sana?

Testiajankohdaksi valikoitui keskiviikon iltapäivä kello 15–16 välillä. Paikalliset pelastusviranomaiset ja poliisi tiesivät tarkalleen testin aloitus- ja lopetushetken, myös Turussa toimivaa hälytyskeskusta oli informoitu tapahtumasta. Tällä haluttiin välttää mahdolliset turhat hälytykset.

Lähtökohta oli, etten itse ota kontaktia kehenkään. Olisin kertonut heti asian oikean laidan, jos joku oli tullut puhumaan kanssani.

Ei tullut, ei välittänyt.

Muistiliiton hallituksen puheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen kysyi Muisti-lehdessä 3/2014 ilmestyneessä pääkirjoituksessaan, onko välittäminen kaunein sana maailmassa.

Jos ei merkitykseltään kaunein sana, niin ainakin ihmisyyden kannalta tärkein sana. Hän tiivistää ajatuksensa välittämisestä: Välittäminen on sitä, että pitää ihmistä tai asiaa tärkeänä.

Tätä välittämisen arkipäiväistä toteutumista KU:n jutulla haluttiin siis testata.

Jännitti.

Tuijotusta, ohikävelyä

Testiretki käynnistyi Raatihuoneen takapihalta. Heti alkuvaiheessa pihalle marssi iso ryhmä tuttuja. Pysyttelin vielä piilossa auton suojissa. En halunnut tulla tunnetuksi jo ensimetreillä.

Siirtyminen Raatihuoneenkadulle arvelutti – miten äijän käy?

Ei mitenkään, sillä bussipysäkin tolppaan nojailu tuotti vain vilkaisuja ruhjoutuneeksi maskeerattuun naamatauluun. Hieman kumara asento ja yritykseni näyttää heikkokuntoiselta ei hellyttänyt ketään edes kysymään vointiani. Pisimpään katsoi pikkupoika ihmeissään, kaksi pariskuntaa tyytyi vilkaisemaan ja sen jälkeen hivenen vaihtamaan kävelyreittiään – minusta kauemmaksi.

Torille. Hiljaa laahustaminen ei aiheuttanut kenessäkään mitään reagointia. Tuttu mies käveli ohitse vain muutamien metrien päästä vilkaisten suuntaani. Se siitä.

Toripöydällä istuin viisi minuuttia. Ketään ei kiinnosta moinen spurku.

Pelkäsin lumen sotkevan maskia. Turha pelko, hyvin kesti.

Siirryn keskelle toria aivan kävelyreitin viereen. Ohimenijöitä riitti, muutama tuijottaja.

Seuraavaksi torin parkkipaikan tuntumaan nojaamaan metalliaitaan. Taas yritin pinnistää kasvoilleni huonovointisen ilmeeni. Ei auta. Vieressä autonsa pysäköineet rouvat ovat kiinnostuneempia kellonajasta ja uudesta kauppaliikkeestä.

Reskalle istumaan

Seisoskelen vaihteeksi puuta vasten kioskirakennuksen päädyssä. Ei mitään muutosta. Siinähän nojailet, ihmisten ilmeet viestivät.

Hiljaa hiipien kohti Reskaa. Taas nojailua puita suojaaviin metallikehikoihin. Ihmisiä kulkee molemmin puolin ohitse. Vanhempi rouva katsoo toooosi pitkään. Muilta ei riitä kuin silmäys. Usean minuutin seisoskelu ei tee hullua hurskaammaksi.

Uusi taktiikka. Siirryn istumaan märälle puistonpenkille, joku on ehtinyt sipaista yhdeltä penkiltä lumet pois. Tätä varten on pukeuduttu eri tavalla, kosteus ei pääse hiipimään kannikoihin.

Jähmetyn tarkoituksella yhteen asentoon. Kymmenminuuttinen resupekkapatsaana ei aiheuta mitään ihmeempää. Valokuvaajan havaintojen mukaan yksi kävelijä muutti reilusti suuntaansa minut havaitessaan.

Pari naista katsoo kummastuen. Siinä se.

Taas laahustamalla liikkeelle, nyt Reskan uudelle pätkälle. Saan kulkea rauhassa, minussa ei ole kanssaihmisten mielestä siis mitään vikaa.

Saaristenkadun kulmassa pelastuspäällikkö Petri Talikka hymähtää olemukselleni.

– Nykyaikana ihmiset pukeutuvat niin, ettei mikään ilmeisesti kiinnitä huomiota, Talikka pohtii.

Kaveripiiristä tulee hyytävä kommentti:

– Makaa seuraavaksi X-asennossa Reskalla. Kumpi tulee ensin, keuhkokuume vai kuolema? Auttajaa tuskin näet.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset