Kaupunkiuutiset

Eino on sodankäynyt mies

Olen sen sukupolven ihminen, että isäni, äitini, kaikki setäni ja enoni ja useimmat naapuritkin olivat sota-ajan kokeneita, miehet rintamalla olleita. Saunassa näki luotien repimien arpia, piironkien laatikoissa oli neuvostoupseerin arvomerkkejä ja albumeissa sankarihautajaisten vakavia kuvia.

Se on semmoinen sodankäynyt mies, äiti saattoi sanoa. Vasta ihan viime vuosina tajusin, että luonnehdinta tarkoitti muutakin kuin sankaruutta ja selviämistä kovista paikoista. Sanat huokaisivat myös puhumattomuutta, painajaisöitä, viinan juomista ja kiivastumista lapsille.

Oma perheeni oli turvallinen, mutta näin ja ymmärsin, että lujatkin ihmiset kantoivat mukanaan salassa hiertäviä kokemuksia. Aikanaan selvitettyjä tilanteita, jotka kuitenkin olivat jääneet taakaksi, kulkemaan mukana kivinä repussa.

Jonkinlainen oivallus oli myös, että emme koskaan tiedä kaikkea edes lähimmistä ihmisistä, omista vanhemmista tai lapsista tai puolisosta. Eikä kuulukaan. Kaikkea ei voi, eikä pidä kertoa.

Romaanin nimihenkilö on ysikymppinen Eino, joka kärsii muistisairauden ensimmäisiä oireita. Kipuja tuottavat kuitenkin enemmän muistikuvat sodasta paluun ajasta. Einon nuoruuden ratkaisut eivät olleet valintoja lainkaan, elämä ja kohtalo annettiin, ilman vaihtoehtoja. Eino pakenee väistämätöntä, ensin vakoilumatkalle Neuvostoliittoon, sitten työhön ja naisiin, mihin vain intohimonsa voi suunnata.

Nyt vanhana Eino alkaa epäillä, olisiko hän sittenkin ollut onnellinen aina. Vaikka onnellisuus liian suuria sana onkin. Mutta lähellä on ollut aina tyytyväisyyden aiheita. Hyvä emäntä. Hevosen pehmeä turpa. Koiran nöyrä katse. Hyvä pusakka tuulessa.

Eino on fiktiivinen kirja ja päähenkilö keksitty, mutta toki olen kietonut romaaniin mukaan lukuisia tarinoita, jotka olen omilta läheisiltäni kuullut. Olenkin sanonut, että Eino on kuin esikoisromaani – vaikka olenkin seitsemän kirjaa jo aiemmin julkaissut…

Aiemmat kirjani olivat dekkareita, vaikka lajityypin rajoja mielestäni venytin. Yleisen, korkeakirjallisemman romaanin kirjoittaminen oli toisaalta vapauttavaa, toisaalta pelottavaa. Dekkarin kehikko antoi turvallisia reunaehtoja, mutta kahlitsi ja kaitsi myös tietynlaiseen ilmaisuun, jopa rajoitti lausetta.

Eino oli nimihenkilön tiedustelureissun lailla minullekin vaellus tuntemattomaan korpeen. Molemmat pääsimme, osasimme sieltä pois. Minä ehkä ehjempänä.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset