Kaupunkiuutiset

Tapani Baggen helmikuun tarina: Jään alla

"Koskela ja minut oli tempaistu. Ei taivaisiin, vaan jään alle." Kuva: Teuvo Salmenjoki
"Koskela ja minut oli tempaistu. Ei taivaisiin, vaan jään alle." Kuva: Teuvo Salmenjoki

Koskela ja minut oli tempaistu. Ei taivaisiin, vaan jään alle. Tempaisijana toimi Koskelan virittämä sähkömoottorinen verkonuittolaite, joka vei meitä lujaa kyytiä pitkin jäänalaista maailmaa – kohti tuntematonta kohtaloa.

Olimme sotkeutuneet pahan kerran verkkoihin, jotka Koskelan oli ollut tarkoitus laskea järveen. Mitä enemmän pyristelin, sitä tiukemmalle puristuin. Mitään teräasetta minulla ei tietenkään ollut mukana. Ja vaikka taskussa olisikin ollut jokin linkkari, käteni olivat niin paketissa etten olisi pystynyt vetämään sitä esiin, käyttämisestä puhumattakaan.

Kylmä vesi oli heti alkuun salvannut hengityksen, eikä nyt enää ollut mitä hengittää. Sähkötorpedo kiskoi meitä yhä kauemmaksi järven selälle. Jää raapi milloin naamaani, milloin korvallistani. Muutenkin kolhin itseäni koko ajan. Hapenpuute haittasi aivotoimintaa ja kylmyys jähmetti jäseneni. Torpedossa oli seurantavalo, mutta en erottanut sitä edelläni syöksyvän Koskelan takaa.

Alkoi vahvasti tuntua siltä, että peli oli menetetty. Yhtä hyvin voisin vetää vettä henkeeni ja antaa kuoleman tulla. Loppuisi ainakin tämä kieppuminen ja höykytys.

Muistin kuitenkin Tarzanista, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pidätin henkeäni, vaikken enää olisikaan jaksanut. Pidätin henkeäni vuorokauden, viikon, kuukauden. Siltä ainakin tuntui. Matka jatkui aina vain. Aloin jo ihmetellä, olimmeko osuneet jokeen ja päätyneet sitä pitkin mereen.

Yhtäkkiä vauhti pysähtyi. Moottorin surina sammui. Oliko akusta loppunut virta? Avasin silmäni, jotka olin näköjään sulkenut jossain vaiheessa. Erotin torpedon valon liikkumattoman Koskelan takaa, mutta valo alkoi jo hiipua.

Hetken päästä alkoi hirvittävä jyske, kuin jäätä olisi taottu moukarilla. Yläpuoleltamme näkyi häilyvää valoa. Oliko se lähestyvä jäänmurtaja vai merelle eksynyt aura-auto?

Jyskettä kesti ikuisuuden. Lilluin vain selälläni jäisessä vedessä ja hengittelin. Miten se oli mahdollista? Oliko jään ja vedenpinnan väliin jäänyt ilmatasku? Ainakin ilma oli tunkkaista. Se oli kuitenkin ilmaa. Olin siitä kiitollinen ja kiskoin sitä henkeeni niin, että silmissä sumeni. Vai vedinkö vettä henkeen?

Pimeä tuli joka tapauksessa.

 

Lopulta jääkansi aukesi yltämme ja saavuimme tropiikkiin. Palmunlehvät huojuivat, aurinko loimotti hehkuaan edessäni. Mutta miksei se paistanut ylhäältäpäin?

– Johan täällä heräillään… Mistä te saitte päähänne harrastaa vedenalaista vesihiihtoa yhdellä suksella?

Käänsin hieman päätäni, ja se tuntui vierähtävän pois harteiltani. Hatarasti erotin edestäni vanhan mummon. Koskelan luomutilan lähinaapurin kolmen kilometrin päästä.

Viereltäni tuntui haparoivaa liikettä. Koskelakin heräili pikkuhiljaa.

– Mitä… Mitä tapahtui?

– Hyviä kysymyksiä, tunnustin.

– Taisi verkonuitto mennä vähän pieleen.

– Oli se luojan lykky, että osuitte mun rantaani. Mutta teitin pelastumisenne oli kyllä ihan Lassien ja Amalian ansiota. Hieho ja emakko ravas tänne hankien yli, tyrkki ovea ja kiljui ja ammui tuolla ulkorappusilla niin kauan, että mää älysin mennä avaamaan. Sitten ne kiskoi ja töni mut puoliväkisin rantaan. Siellä teitin torpeetonne valo paistoi jään läpi. Mää hakkasin kirveellä reiän jäähän ja kiskoin teitit verkkoinenne tänne tupaan uunin eteen lämmittelemään. Elikot onneksi auttoivat, että sain teitit vesikelkkaan.

Käänsin varovasti katsettani ja tajusin, että oli luullut auringoksi leivinuunin suuaukkoa. Luukku oli jätetty auki.

– Ki… Kiitos, sain lopulta sanotuksi, kun huulet alkoivat vähän sulaa. Märistä ja kylmistä vaatteistani nousi höyry siinä lämmössä.

Koskela höyrysi vieressäni muuten vain.

– Kiitti vaan, mutta missä mun verkonuittolaitteeni on? Ja verkkoni?

– Anna nyt jo olla, yritin rauhoitella.

– Torpeeto jäi suksineen järveen, kun mää aattelin pelastaa teitit, mummo sanoi.

– Olitte jo ihan sinisiä. Verkot mun piti verellä puukolla rikki, että saitte henkeä. Olitte niin tiivissä paketissa.

– Entäs Lassie ja Amalia?

– Ne lähti takaisin kotiin, kun te aloitte liikehtiä. Täytyyhän talo pitää lämpimänä.

 

Mummo juotti meille kuumaa mustaviinimarjamehua ja antoi meille lainaksi miesvainaansa vanhoja vaatteita, jotka olivat meille pieniä mutta sentään kuivia. Loppujen lopuksi varpaamme ja sormemmekin alkoivat sulaa. Aivoista en ollut ihan varma. Lähdimme silti kotimatkalle.

Koskela ei olisi ollut Koskela, jollei hän jo siinä pimeällä metsäpolulla astellessamme olisi julistanut:

– Nyt on kokeiltu verkkokalastusta kesällä ja talvella. Kumpikaan ei ihan onnistunut. Mutta ans kattoo kun jäät lähtee! Vedetään matoja koukkuun ja pitkäsiima järveen. Kyllä takuulla tulee kalaa!

Pyysin Koskelaa ilmoittamaan heti, kun jäät lähtisivät, ja hän lupasi tehdä sen. En kertonut, että kun ilmoitus tulisi, häipyisin ensimmäisellä lennolla maapallon toiselle puolelle ja pysyisin siellä, kunnes Suomen järvet olisivat taas jäässä.

On minullakin sentään jonkinlainen itsesuojeluvaisto.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset