Kaupunkiuutiset

Jokea alas

Kun sammunut kännykkä upposi Nukarinkoskeen, tein tilannearvion.

Koskelan varastettu Volvo oli jo kaukana. Sitä en saisi juoksemalla kiinni. Koskelan vene kulki virran viemänä vähän hitaammin ja saattaisi jopa juuttua kiinni. Ehkä tavoittaisin vielä veneen ja Koskelan. Tai löytäisin hylyn.

Palasin koskirantaan ja lähdin hölkkäämään rantapolkua pitkin alavirtaan Vantaanjoen vartta. Jonkin matkaa polku oli helppokulkuinen, siinä oli pitkospuita ja portaitakin. Sitten joki teki mutkan ja haarautui, eikä polkua enää ollut.

Siihen mutkaan Koskela oli kadonnut takaperin ajelehtivan veneen keulapartaasta roikkuen. Nyt häntä ei näkynyt missään.

Siitä eteenpäin minun piti joko kahlata vahvan ja pyörteisen virran pohjakivikossa, joka vaikutti ikävän liukkaalta, tai rymytä eteenpäin läpitunkemattomalta näyttävässä rantaryteikössä. Ranta oli vähemmän vaarallinen, mutta hitaampi. Olisi pitänyt olla vesuri tai retkikirves tai machete. Hyttyset kiusasivat. Vaatteet repeilivät. Hiki kihosi otsalle. Vesi roiskui muutenkin. Pian kyllästyin naamalle viuhuviin oksiin ja siirryin jokeen.

Ensimmäinen askel oli kohtalokas. Kivi vierähti jalan alta. Olin ottanut tukea oksasta, mutta se katkesi. Horjahdin kyljelleni veteen, iskin kyynärpään pohjakiveen, hamusin vesiheinistä tukea kaksin käsin ja sain kämmeniini ja sormiini viiltohaavoja. Onnistuin könyämään polvilleni. Pääni oli nipin napin vedenpinnan yläpuolella. Virta yritti viedä minut mukanaan, mutta olin onneksi tukevasti uppotukin takana.

Nousin kyykkyyn, pidin kiinni uppotukin oksasta. Tukki muljahti ympäri pohjassa ja irtautui virran mukaan. Minä kaaduin tukin päälle ja hapuilin otetta siitä kaksin käsin. Oksa katkesi, pehmeä tukki lipesi otteestani. Kolautin pääni vedestä esiin pistävään terävään kiveen ja huomasin, että ohimosta vuoti verta.

Olin jo ajautunut muutaman metrin päähän rannasta. Takerruin kaksin käsin kiveen ja halasin sitä kuin omaa lastani pitkästä aikaa. Yletin juuri ja juuri jaloillani pohjaan niin, että nenä pysyi pinnalla, kun kurotin leukaani.

Haukoin siinä henkeäni ja vettä, kun alligaattori iski minua pyrstöllään otsaan ja vei minut mennessään. Vai oliko se sama uppotukki, joka kiepsahti pyörteestä takaisin? Silmissä sumeni niin etten saanut selvää. Yritin kiivetä alligaattorin päälle, jottei se pääsisi iskemään hampaitaan minuun, mutta suomuinen pinta oli liukas. Virta kieputti minua ja vesipetoa lujaa vauhtia. Osuimme risuihin ja kiviin ja muihin alligaattoreihin. Voimani hiipuivat.

Irrotin otteeni ja näin hämärästi, miten alligaattori katosi kaarisillan alla kuohuvaan koskeen. Akanvirta vei minua rantaa kohti. Kolautin taas pääni kiveen ja vaivuin pimeyteen.

Vain hetkeksi. Valo sattui silmiin. Yritin sulkea silmäluomeni, mutta ne olivat jo kiinni. Avasin silmäni ja tajusin olevani paratiisissa.

Aurinko paistoi lempeästi. Aallot keinuttivat minua rantamatalikossa. Ruohohameinen havaijilaistyttö leyhytteli minua isolla lehtiviuhkalla.

Sitten havaijilaistyttö kumartui lähemmäksi ja läimäisi minua kummallekin poskelle. Hän osoittautui Koskelaksi, joka muistutti vanhaa vesiruumista mutta oli yhä elossa.

– Pidä nyt ne pusuhuules kurissa! Koskela julisti samalla kun kiskoi minut kainaloiden alta kokonaan kuiville.

Aurinko oli taas pilvessä. Sade vihmoi jokivartta. Yskin vettä keuhkoistani ja katsoin Koskelaa, joka lysähti kivikolle viereeni.

– Sä… Sä haisetkin vesiruumiilta, sanoin.

– Itte haiset. Mihin sä auton jätit?

– En kai mä nyt sitä tonne koskeen ottanut mukaan? Sitä paitsi joku pölli sen mun nenäni edestä.

– Pölli?

– Varasti, niin. Sä jätit avaimen virtalukkoon.

– Ai jaa.

– Mihis sä veneen jätit?

Koskela vinkkasi taakseni.

Käänsin varovasti päätä. Maisema keinui ja hämärtyi. Kun se taas asettui, näin veneen. Sen mitä siitä oli jäljellä. Peräpää oli törmännyt isoon kiveen aivan rannan tuntumassa ja räsähtänyt rikki kuin munankuori. Virta vei hylkyä pikkuhiljaa keula edellä koskea kohti.

Ahteriin revenneestä aukosta näki veneen sisään. Siellä ei ollut moottoria, ei lavereita, ei pentteriä, ei mitään. Pelkkä musta aukko. Runko vaikutti maalin alla umpimädältä. Ihme että se oli säilynyt ehjänä niinkin pitkälle.

– Ilmankos ne sisävalokuvat netissä oli mustavalkosia, Koskela sanoi.

– Myyjän mukaan niissä oli vaan sen mielestä enemmän tyyliä. Mistä mä olisin voinut tietää, että se huijaa?

Koskela katsoi minuun niin surkeana, etten raaskinut sanoa mitäs minä sanoin.

– Soita taksi, sanoin.

Koskela kaivoi läpimärkien housujensa taskusta kännykän. Siitä valui vettä kuin hanasta.

– Tälläkö?

Kömmin jaloilleni ja erotin himmeän päivänvalon tiheän haavikon takaa. Taputin kädelläni Koskelan olkapäätä.

– Lähdetään kävelemään.

Koskela huokasi ja nousi.

Viidakon jälkeen sateista maantienlaitaa riitti molemmille. Kun alettiin lähestyä Hyvinkäätä, Koskelan naamalle nousi pahaenteinen virne. Lopulta hän kääntyi minuun päin ja sanoi:

– Huomenna mennään kattomaan se merenrantamökki, minkä mä ostin siltä samalta kalastajalta.

Pahoin pelkään, että Koskela oli tosissaan.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset