Kaupunkiuutiset

Joulupukki

Tuntemattomasta numerosta soitettiin. Epäilin puhelinmyyjää, mutta vastasin silti.

– Haluatko tienata lakimiehen tulot ilman rasittavaa opiskelua? joku kysyi rahisevalla ja tukkoisella äänellä.

– Mikä ettei, erehdyin sanomaan.

– Mä oon kohta siellä.

– Eiiii! huusin, mutta puhelu oli jo katkennut.

Samassa ovikello soi.

Oven takana seisoi Koskela. Ihan niin kuin olin puhelimesta lopulta tunnistanut. Ulkonäöltä häntä oli tosin vaikea tunnistaa.

– Mitä sun naamalles on tapahtunut? kysyin. Se oli turvoksissa ja näppylöillä, silmät verestivät ja hengitys rahisi.

– Älä kysy.

– Kysynpäs.

– Ala tulla, mä selitän autossa.

– Verkkarit ja T-paita on vähän vilposat vaatteet pakkasella. Pitäis pukee…

– Mulla on sulle kuteet autossa. Ja noi reinot käy hyvin, älä turhaan vaihda.

Koskela kiskaisi minut mukaansa. Hyvä kun ehdin heittää ulko-oven perässäni kiinni.

Ja tajuta, että avaimet jäivät sisään.

Koskelalla oli uusi vanha auto. Joulunpunainen Micra, ruskeat pitsisomisteet helmoissa.

– Älä turhaan pane turvavyötä kiinni. Pistä noi päälles.

Hän heitti takapenkiltä syliini Prisman muovikassin ja käynnisti saman tien auton. Ikäisekseen se lähti matkaan melkein vetreästi. Ääni ainakin oli kova.

– Tää on ralliversio, Koskela sanoi. – Mä sain mökkivakuutusrahoilla, kun vähän pistin omiani. Volvosta ei korvattu mitään, kun ovet oli auki ja avain virtalukossa.

Katsoin kassiin. Päällimmäisenä oli lateksinaamari, johon oli kiinnitetty tuuhea valkoinen parta, punasankaiset silmälasit ja punainen tonttulakki. Pohjalta näkyi punaiset housut ja nuttu.

– Kumiallergia iski, vai? kysyin.

Koskela irvisti.

– Mähän sanoin että älä kysy. Mutta joo. Karsee kutina naamassa. Henki salpautui vähän väliä. En mä voi mennä ihmisten koteihin raapimaan naamaani naamarin alta ja korisemaan kuin keuhkotautinen. Saan vielä analyyttisen shokin.

– Minkä?

– No analfabeetin, vai mikä se nyt on. Ihan sama.

– Ei tullut mieleen kokeilla naamaria etukäteen?

– Justhan mä tänä aamuna sovitin sitä kirpparilla.

– Montako keikkaa sulla on?

– Kakstoista. Kakskyt minsaa per kämppä, kymmenen minsaa siirtymiseen. Kuuden tunnin homma, liksaa yhteensä kuusisataa. Pannaan se puokkiin. Mä oon sentään järkännyt keikat ja kuskaan sut joka paikkaan. Pistän bensat omistani.

– Vie mut takas kotiin, sanoin.

– Mä tarviin ne rahat. Mun pitää ostaa joululahjat ja ruoat. Muuten Kirsi lähtee taas Tervakoskelle.

– Mikä sitä sinne vetää?

– Mä kysyin samaa. Se vastas, että mikään ei varsinaisesti vedä, mutta mä työnnän.

– Auts.

– Sano muuta. Tässä on eka mesta.

Pysähdyttiin matalan vaalean tiilitalon eteen Kankaantakana. Koskela vilkaisi häikäisysuojan taakse kiinnittämäänsä listaa.

– Jouko ja Anna, viis ja kolme vuotta. Autotallin ovi on auki ja lahjasäkki siellä. Meet takaovelle ja soitat kelloa.

– Mitä jos mä lainaan sulle sen kolmesataa? tarjosin.

– Ala vetää nyt! Ei me voida pettää niitä lapsia!

En muistanut luvanneeni Joukolle ja Annalle mitään, mutta vedin naamarin päähäni, puin punaisen puvun päälleni ja menin.

Selvisin kierroksesta hengissä. Oikeastaan joulupukkina oli ihan mukavaa, kun alkuun pääsi. Eläydyin osaani. Lapset olivat enimmäkseen hyvällä tuulella ja aikuisetkin käyttäytyivät, vaikken aivan aikataulussa pysynytkään.

Melkein joka paikassa tarjottiin ruokaa ja juomaa, mutta sen naamarin kanssa oli mahdoton syödä tai juoda mitään. Pillin kautta ehkä olisi onnistunut, mutta pilli ei oikein sopinut pukin imagoon. Niinpä selitin, että joulumuori halusi pukin olevan kunnossa vielä tapaninakin.

Illan pimetessä tajusin, että puhelin oli jäänyt kotiin. Koskelan prepaidissa oli virtaa muttei puheaikaa. Kodeissa en kehdannut pyytää soittolupaa. Se olisi tärvellyt roolini.

Kun lopulta jäin Koskelan kyydistä oman kotipihan kohdalle, olin kolmesataa rikkaampi. Koskela lahjoitti naamarin ja puvunkin minulle ja toivotti hyvät joulut ja kiitokset.

Talo oli pimeänä. Ulkovalo syttyi, kun lähestyin ovea. Jouluseppeleen alle oli kiinnitetty nastalla lappu: Lähdimme mummolaan joulupäivälliselle. Tullaan joskus yöllä. Hauskaa joulua!

Sekä etu- että takaovi ja autotallin ovikin olivat lukossa. Puukatokseen pääsin, kun vähän kohotin pressua. Puupinon päähän syntyneessä kolossa oli aika hyvä tuulensuoja. Kiristyvältä pakkaselta se ei suojannut.

Kun perhe palasi kotiin, tarpeilleen päästetty koira löysi jäätyneen joulupukin puukatoksesta.

– Mikset sä käyttänyt vara-avainta? vaimo kysyi. – Se on tavallisessa paikassa.

Jos en olisi ollut niin jäässä, olisin vastannut:

– Mä olin joulupukki. En mä tiennyt.

Sen siitä saa, kun eläytyy rooliinsa liian hyvin.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Uusin Kaupunkiuutiset

26.9.2020

Fingerpori

comic

Päivän Hämeen Sanomat

27.9.2020