Kaupunkiuutiset

Katto

Yhtenä syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä heräsin siihen, että peltikatolta kuului hirveää ryminää. Olin ollut ruoanjälkeisillä nokosilla olohuoneen nojatuolissa, vaimo sohvalla.

Vaimokin heräsi.

– Mitä ihmettä?

– Mä meen kattomaan, sanoin ja nousin.

Vetäisin kumisaappaat jalkaani eteisestä ja menin pihalle. Iltapäivä oli pimentynyt, tuuli tyyntynyt täysin.

Katolta kuului surahdus. Jokin pieni ja metallinen ropisi kattopeltiä alas ja tipahti räystään yli eteeni pihakiveykselle. Peltikattoruuvi.

Käännyin ja nostin katseeni katolle. Koskela. Remonttikamppeet päällä, lippalakki takaperin päässä ja akkuporakone kädessä.

– Mitä sä siellä teet? kysyin.

– Ai kato sä heräsit. Mä yritin kyllä liikkua hiljaa, kun mä näin että te nukuitte.

Uusi ruuvi surahti auki ja lensi pihakiveykselle.

– Sä et vielä kertonut mitä sä teet siellä, muistutin.

– Sähän sanoit, että nää ruosteiset ruuvit pitää vaihtaa uusiin, ettei nää löysty ja ala vuotaa tai ruoste leviä kattopeltiin. Joku ammattilainen oli kertonut sulle.

– Niinhän mä sanoin. Mutta pitikö sun tulla vaihtamaan ne just nyt? Säätiedotus…

– …lupas myrskyä, joo. Mutta mitä ne tietää? Nytkään ei tuule yhtään.

– Ootko sä kuullut tyynestä myrskyn edellä?

– Mä oon ollut Tyynessä myrskyn aikana, mutta sehän vietiin jo pois Hämeensaaren rannasta, Koskela sanoi ja huitaisi kädellään. Samalla hän oli vähällä horjahtaa alas katolta.

Kun hän jatkoi ruuvien irrottamista, kysyin:

– Pitäiskö sulla olla turvaköysi?

– Etkö sä muista, miten sulle kävi silloin kun lähdit meidän katolle kääntämään antennia ja vaadit ittelles turvaköyden? Jäit pää alaspäin roikkumaan räystäältä.

– En sentään pudonnut päälleni pihaan.

– Palokunnan piti pelastaa sut siitä.

– Niin, mutta ne tuli muutenkin, kun pitsat paloi uunissa.

Vaimo tuli ovelle.

– Soitanko mä poliisin?

– Se on Koskela.

– Mä soitan poliisin. Kohta on muuten talo tulessa.

– Se vaan vaihtaa kattopeltiruuveja, sanoin. – Kai sä muistat, sun veljes sanoi että ne pitäis vaihtaa.

– Sun piti vaihtaa ne ite.

– On ollut muita kiireitä. Ja nyt Koskela tuli vaihtamaan.

– Miks just myrskyn alla?

– Se on Koskela.

Vaimo sulki oven. Koskela huikkasi katolta:

– Oliko sulla uudet ruuvit valmiina?

– Onko sulla kaikki ruuvit tallella?

Koskela ei vastannut.

Tietenkään minulla ei ollut uusia ruuveja valmiina. Piti lähteä hakemaan.

Ensin kävin katsomassa tietokoneelta, mitkä rautakaupat olivat auki sunnuntaina. Vaimo lupasi lähteä kuskiksi.

Kun palasin pihalle, kiveys oli täynnä kattoruuveja. Potkin niitä pois jaloista ja tähystin katolle.

– Eka pelti on jo kohta irti, Koskela kuulutti.

– Älä irrota enempää ennen kuin me tuodaan ne uudet ruuvit. Myrsky voi nousta nopeesti, ja sitten pellit lähtee katolta huitsin Nevadaan.

– Ne mihinkään lähde, Koskela sanoi ja jatkoi surrutusta.

Onneksi kuulosti siltä, että akku loppuisi pian.

 

Matkalla Kodin Terraan huomasimme pian, että vasen eturengas alkoi tyhjetä. Vaimo ajoi tiensivuun ja minä kävin katsomassa rengasta. Siitä törrötti ruosteinen peltikattoruuvi, joka oli uponnut syvälle.

Passat jäi rengas tyhjänä tienvarteen odottamaan arkea ja hinausta rengasliikkeeseen. Siinä vaiheessa vauni sanoutui irti ruuvinhakuoperaatiosta.

Polkupyörällä pääsin vain pihatien päähän ennen kuin takarengas oli jo tyhjä. Koskela suristeli yhä katolla ja viskeli ruuveja kiveykselle. Vein pyörän takaisin talliin, tilasin taksin ja menin kadunvarteen odottamaan.

Kun lopulta toin kalliiksi tulleet ruuvit Tiiriöstä, Koskelan porakoneen akussa riitti vieläkin virtaa. Sadekuuro piiskasi kattoa, tuulenpuuskat puistelivat puita.

– Pitäiskö sun tulla alas? kysyin.

– Ite sanoit, että myrsky vie pellit mennessään, jos ne on irrallaan. Ota tikkaat ja tuo ne ruuvit tohon räystäälle!

Hain alumiinitikkaat autotallin takaa ja sovitin ne kuistin räystästä vasten pystyyn. Kiipesin tikkaille ruuviämpäri mukanani. Koskela liukasteli märällä katolla lähelle räystästä, tapasi kädellään kiinni kattoikkunan alareunasta eikä sittenkään syöksynyt tikkaitani vasten.

Ojensin ämpärin hänelle. Hän avasi sangon ja surautti pellin reunan yhdellä ruuvilla kiinni aluslautaan, lähti sitten hivuttautumaan kontallaan pellin yli kohti katon päätyä.

– Mä paan toisen ruuvin pellin toiselle reunalle, sitten se kestää jo pienet puhurit.

Minä olin puolivälissä tikkaita, kun tuulenpyörre tuli suhisten yläpihan nurmikkoa pitkin. Vilkaisin taakseni, ja silloin pyörre oli kohdalla. Nousin ilmaan tikkaineni ja tein pienen piruetin.

Koskelan kohdalla oleva kattopelti sai tuulen alleen, repäisi rääkäisten irti ainoan ruuvinsa ja kohosi korkealle ilmaan kuin lentävä matto. Koskela pääsi kaksiviivaiseen c:hen ja vieläkin ylemmäs, mutta pysyi kieppuvassa kyydissä.

Minä jysähdin tikkaiden kanssa takaisin kiveykselle. Tikkaat kaatuivat, ja sormet jäivät tikkaiden ja kiveyksen väliin. Se sattui. Polviin ja kylkiluihinkin sattui, olkapäistä puhumattakaan. Pääni ehdin vetää hartioiden väliin.

Kiskaisin sormeni pois tikkaiden alta, keräsin luuni kiveykseltä ja tähyilin Koskelaa. Hän katosi juuri peltimattoineen horisonttiin Miemalan suunnassa, korkealla omakotitalojen yllä.

 

Nyt meillä on pressu katolla odottamassa, että kattofirman miehet ehtivät asentamaan uuden pellin. Koskelalta tuli eilen postikortti ”maailman katolta” Nepalista. Hän aikoo myydä pellinkappaleeni sikäläiselle yrittäjälle, jotta pääsisi aasikyydillä pääkaupunkiin Kathmanduun anomaan konsulinkyytiä kotiin.

Odotan rauhallista joulua.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset