Kaupunkiuutiset

Tapani Baggen lokakuun tarina: Keikkakuski ja postimies

"Samassa poliisisireenin ääni alkoi lähestyä koulua moottoritien suunnasta." Kuva: Muu
"Samassa poliisisireenin ääni alkoi lähestyä koulua moottoritien suunnasta."

Yhden maissa yöllä olin juuri lopettelemassa päivän kirjoitusurakkaani, kun joku soitti. Puhelin oli tavalliseen tapaan äänettömällä, mutta huomasin sen tärisevän ja välkkyvän pöydänkulmalla. Vahingossa vastasin katsomatta soittajaa.

– Vedä kuteet niskaan ja tuu postilaatikolle. Mä ootan jo siellä.

Koskela katkaisi puhelun saman tien.

Olisin tietysti voinut jättää menemättä, mutta Koskela olisi vain soittanut uudestaan ja tullut lopulta ovelle. Ja vaimo oli jo nukkumassa.

 

Täysikuu valaisi Hattelmalaa. Vedin crocsit jalkaan ja tuulitakin T-paidan päälle ja kävelin pihatien päähän, missä Koskelan Hiace seisoi parkkivalot päällä ja moottori käynnissä. Avasin apumiehen oven, ja Koskela kiskaisi minut autoon ja kaasutti liikkeelle. Kiihdytys painoi minut selkänojaa vasten ja pamautti oven kiinni.

– Mitä hittoa? kysyin.

– Meillä on hommia, Koskela sanoi.

– Mitä hommia?

– Mä tapasin Lukan. Sä muistat varmaan Lukan?

– En.

– En mäkään muistanut, mutta se muisti meidät. Kansakoulun kolmannelta luokalta. Luka Brassi tais olla koko nimi.

– Ethän sä edes käynyt kansakoulua! Sä oot viis vuotta nuorempi kuin minä. Sä menit jo peruskouluun.

– Minkä mä sille voin, Koskela puolustautui.

– Mutta Luka oli ollut pitkään ulkomailla ja hankkinut komeet tatuoinnit. Ne oli portugalia, paitsi kuvat.

– Oliko se ollut Portugalissa?

– Ei kun Brasiliassa. Kuulemma todella vieraanvarainen maa. Ne ei olis millään päästäneet sitä lähtemään. Kakskyt vuotta hujahti siellä.

– Oho. Mutta mä en kyllä muista ketään Lukaa kolmannelta luokalta.

– Mä varotin Lukaa tosta, kun me eilen istuttiin iltaa Birgerissä. Sä oot aina niin negatiivinen. Mutta Luka sanoi, että ei se mitään. Se tarvii keikkakuskin ja postimiehen, ja mehän sovitaan siihen kuin nenä nyrkkiin.

– Miten niin?

Koskela heitti Hiacen liittymästä moottoritielle pohjoiseen päin ja selitti:

– No, mä ajoin opiskeluaikoinani meidän rautalankabändin keikkapakua, ja sähän olit nuoruudessas postimiehenä. Etkö ollutkin?

– Joo, myönsin vastahakoisesti.

– Mutta mihin kukaan tarvii keikkakuskia ja postimiestä? Varsinkaan postimiestä, joka ei ole ollut siinä työssä kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen…

– Ehkä Lukalla on jotain postitettavaa, Koskela arveli.

– Sitä paitsi se lupas maksaa hyvät provikat.

– Mistä?

– Kohta se selvii, Koskela vakuutti.

– Luka oottaa meitä Iittalassa.

– Missä siellä?

– Vanhalla koululla. Se käski tulla tasan kahdeltatoista ja ajaa suoraan pääoven eteen.

– Mitä hittoa? toistin itseäni.

– Siellähän on kesällä naivistinäyttely, mutta ei kai siellä nyt lokakuussa ole mitään. Varsinkaan keskellä yötä.

– Ota nyt iisisti, Koskela rauhoitteli.

– Keskiyö meni jo.

 

Tunsin silti tiettyä epäluuloa, kun Koskela vartin päästä kurvasi Iittalan vanhan koulun pihaan. Levottomuuttani ei yhtään lieventänyt kasvoja myöten tatuoitu kalju viisikymppinen miehenjärkäle, joka kiskaisi apumiehen oven auki ja minut ulos ja mörähteli:

– Mä oon Luka. Sä oot kuulemma postimies. Sä varmaan tiedät, mikä sun hommas on. Eiks niin?

– Mitäs täällä pitäis postittaa?

– Huumorimiehiä, Luka sanoi. Hän ei hymyillyt, eikä minuakaan hymyilyttänyt, kun hän pusersi hauikseni peukalon ja etusormen väliin ja jatkoi:

– Mä en pidä huumorimiehistä. Huumorimiehen takia mä jouduin brasseissa kiven sisään. Se lakkas nauramasta, kun mä syötin sen piraijoille.

– En todellakaan ole huumorimies, vakuutin niin selvästi kuin kivultani kykenin.

– Mä vihaan huumoria.

– Hyvä, Luka sanoi ja vapautti hauikseni. Kipu ei loppunut siihen.

– Jos joku tulee, sä harhautat sitä niin, että mä pääsen haneen potin kaa. Onks selvä?

– Mistä potasta sä puhut? Koskela kysyi. Hän tuli myöhässä keskusteluun.

– Potista, Luka sanoi ja tarttui vasemmalla kädellä Koskelaa kurkusta.

– Mä puhuin potista. Ja sä pysyt autossa ja pidät koneen käynnissä siihen asti kun mä tuun. Sit sä lähdet niin että kytät jää kuin seisomaan. Onks selvä?

Koskela ei pystynyt vastaamaan, koska ei saanut henkeä. Luka ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan pudotti Koskelan Hiacen viereen hiekalle, tarttui invarampin edessä olevaan pyörätelineeseen ja heitti sen lasiovesta sisään.

Hälytin rämähti soimaan. Luka kiipesi portaat ja katosi sisään, lasinsirut vain ratisivat lenkkarien alla. Loisteputket räpsyivät päälle koulussa sitä mukaa, kun Luka eteni.

Hälytin pärisi yhä, kun minä tartuin Koskelaa kauluksista ja kysyin:

– Mihin hittoon sä oot meidät sotkenut?

Koskela haukkoi hetken henkeä, vastasi sitten:

– Musta tää vaikuttaa murtokeikalta.

Irrotin otteeni Koskelan kauluksista ja vajosin koulun portaille istumaan. Samassa poliisisireenin ääni alkoi lähestyä koulua moottoritien suunnasta.

Jatkuu marraskuussa…

Uusin Kaupunkiuutiset

17.10.2020

Fingerpori

comic

Päivän Hämeen Sanomat

20.10.2020