Kaupunkiuutiset

Kellari

Taas olin Koskelan kyydissä. En oikein käsittänyt, miten olin siihen päätynyt. Tilapäinen mielenhäiriö varmaan.

Ruostehelmainen Micra vei meidät aseman parkkipaikalle. Siellä Koskela nousi autosta ja heitti repun selkäänsä takapenkiltä. Minä seurasin esimerkkiä.

Minulla oli retkeilyvaatteet, kumisaappaat ja taskulamppu. Koskelalta olin saanut repun, jossa oli eväät ja pari vesipulloa. Koskela ei kertonut, mitä hänen repussaan oli.

Puistossa parkkipaikan ja aseman välissä oli pieni punatiilinen rakennus kuin leikkimökki, samaa koristeellista tyyliä kuin asemakin. Koskela osoitti sitä ja sanoi:

– Tossa on mun uusi kesämökkini.

– Ostitko sä senkin netistä?

– Mistäs muualta? Mä sain jo avaimen postissa.

– Ootko sä käynyt jo kattomassa tota?

– En kai mä muuten olis tiennyt, että me tarvitaan retkivaatteet ja eväät.

Yritin kysyä lisää, mutta Koskela oli harvinaisen vaitelias. Hänen avaimensa sopi oveen. Hän viittasi minut edellään sisään ja naksautti valon päälle ovenpielestä.

Mökissä oli pöytä, pari tuolia ja kulahtanut sohva. Pöydällä pari mukia ja halpa kahvinkeitin, joka haisi palaneelta muovilta. Nurkassa tyhjä jääkaappi, toisessa kolmiovinen peltinen vaatekaappi. Tyhjä sekin. Ei vessaa.

– Senaattikiinteistöt myi tän tarpeettomana. Veeärrän väki voi pitää taukoa asemalla.

– Ei varmaan ollut kallis.

Koskela ei tarttunut puolittaiseen kysymykseeni. Hän veti oven kiinni perässään, verhot kumpaankin ikkunaan ja pöydän pois paikoiltaan. Pöydän alta paljastui peltiluukku, joka oli maalattu myrkynvihreäksi. Siinä oli iso rautarengas. Kun Koskela kiskaisi renkaasta, luukku aukesi ja mökkiin tulvahti vahva maan tuoksu.

– Ai täällä on kellarikin, sanoin.

– Odotas kun näet sen.

Rautatikkaat laskeutuivat aukosta alaspäin. Ne olivat kiinni tiiliseinässä, ja kun lähdin laskeutumaan Koskelan perässä, huomasin että seinää riitti pitkälle alaspäin. Vedin luukun kiinni perässäni.

Alkuun tikkaat kulkivat luukun kokoisessa tiiliputkessa. Noin viiden metrin syvyydessä putki laajeni suureksi halliksi. Lattiaan oli vielä matkaa ainakin kymmenen metriä, ja yläpuolella levisi komea holvikatto.

– Täähän ulottuu varmaan aseman alle, ihmettelin. – Mikä tää oikein on?

– Sä kai muistat, että Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie valmistui 1862?

– Hyvin. Eihän siitä mennyt kuin sata vuotta mun syntymääni.

– No tiedätkö, mikä otettiin käyttöön heti seuraavana vuonna?

– Vesivessa?

– Lontoon maanalainen juna. Ja sä muistat varmaan kuvernööri Rehbinderin?

– Sietämätön öykkäri, oikee vanhan Venäjän ajan virkamies. Mutta huolehti sentään Hämeenlinnaan kaupungin palamisen jälkeen uuden asemakaavan ja rakennutti Parkin eli nykyisen Kaupunginpuiston.

– Tiedätkö, mitä ekojen junien kunniavieraat teki Hämeenlinnassa?

– En.

– Kävi Parkissa virvokkeella. Hevosrattailla. Mutta Rehbinder seurasi aikaansa ja tiesi, mitä Lontoossa rakennettiin. Se ajatteli, että täytyyhän tännekin saada maanalainen juna. Sillä olis mukava körötellä Parkkiin suoraan asemalta Vanajan ali, ei tarviis kiertää keskustan kautta ja sietää huonoja teitä ja säitä.

– Älä vaan sano, että…

– Kyllä sanon. Tää on Hämeenlinnan maanalaisen junan asemahalli. Parkkiin piti tulla päättäri, linnan kohdalle väliasema. Vangit kaivoi ja rakensi täällä niin kuin Parkissakin.

– No huhhuh, sanoin ja katselin ympärilleni taskulampun kanssa. – Jo on.

– Tää jäi kesken, kun Rehbinder joutui eroamaan. Sillä meni sekaisin omat ja valtion rahat.

– Se käy niin helposti. Miten tää on pysynyt salassa?

– Veeärrän työporukka on kyllä tiennyt, mutta pitänyt omana tietonaan. Mä kuulin isäukolta, sehän oli täällä asemamiehenä.

– Ihan kiva lisätila mökkiin, sanoin. – Onko täällä mitään ilmanvaihtoa?

Koskela kohotti villakaulahuivinsa päätä. Se liehui viimassa kuin viiri.

– Eikä tässä vielä kaikki, hän sanoi ja lähti saapastelemaan betonilattialla asemasta poispäin.

Hämärässä näytti siltä kuin seinä olisi tullut vastaan, mutta kun Koskela kohotti taskulamppunsa valon seinään, valokiila paljasti holvikattoisen tunnelin suuaukon. Siitä olisi hyvinkin voinut mahtua pieni höyryveturi vaunuineen. Kiskoja ei kyllä ollut vedetty.

– Miten pitkälle toi menee? kysyin.

– Katotaan, Koskela sanoi ja lähti painelemaan edeltä.

– Eikö sun isäs kertonut?

– Ei mua kiinnostanut. Ja nyt se ei enää muista.

Tunneli vietti alaspäin. Betonilattia oli kostea ja sileäksi kulunut. Piti edetä varovasti, ettei liukastuisi.

Tiiliseinissä oli pieniä sortumia siellä täällä, muttei mitään vakavaa. Noin kymmenen metrin välein seinissä oli ilmanvaihtoaukon rautaritilä, jonka takana näkyi ylöspäin nousevan betoniputken suuaukko. Muutama oli sortunut, muutamasta lorisi vettä tunnelin lattialle.

– Täällä on yllättävän lämmin, sanoin.

– Kävellessä tulee, Koskela sanoi. – Toivottavasti ei törmätä petoon.

– Kuvernöörin haamuunko? vinoilin.

Juuri sillä hetkellä jostakin edestäpäin kuului kammottavaa murinaa. Se alkoi saman tien lähestyä.

– Isä kertoi aikoinaan, että piruuttaan Rehbinder jätti valtavan valkoisen koiran vartioimaan käytäviä. Muutama rautatieläinen katos tänne. Sen takia mua ei silloin kiinnostanut koko käytävä.

– Vaikka olis jättänytkin, eihän se enää voi olla elossa.

– Ihan totta, Koskela sanoi. – Ja jos joku oikeesti olis kadonnut, olishan tää tutkit…

Koskelalta jäi lause kesken, kun murina äkkiä voimistui. Se lähestyi meitä yhä nopeammin.

– Mitä jos mentäis takaisin ylös? kysyin.

Koskela ei vastannut. Hän oli jo menossa.

Koskela ehti tikkaille ensimmäisenä. Hän kiipesi ripeästi ylös, ja minä perässä. Murinasta päätellen takaa-ajaja syöksyisi tunnelista halliin minä hetkenä hyvänsä.

– Aukaise nyt se luukku, että päästään ylös! äsähdin Koskelalle.

– Kuka hullu tän pani kiinni?

– Minä tietysti, miten niin?

– Tätä ei saa auki muuten kuin ylhäältäpäin!

Siinä me roikuimme rautatikkailla ja odotimme, että peto loikkaisi tunnelinsuulta taskulamppuni valokiilaan. Äänestä päätellen se oli jo lähellä.

Jatkuu helmikuussa…

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset