Kaupunkiuutiset

Tapani Baggen maaliskuun tarina: Kirves-Reetta

"Panin merkille, että kirves oli isketty hakkuupölkkyyn kiinni." Kuva: Muu
"Panin merkille, että kirves oli isketty hakkuupölkkyyn kiinni."

– Olenkos mää kertonut teille Kirves-Reetasta? naapurin mummo kysyi, kun Koskela ja minä lämmittelimme hänen uuninsa kupeessa jään alle päätyneen kalastusretkemme jälkeen.

– Se asui siinä teitin talossanne joskus vuosisadan vaihteessa, 120 vuotta sitten.

– Se on Koskelan talo, oikaisin.

– Minä asun Hämeenlinnassa.

– Et ole kertonut, Koskela sanoi mummolle.

– Miksi sitä sanottiin Kirves-Reetaksi?

Mummo työnsi puuta pesään samalla, kun kertoi silmät kiiluen:

– Reetta oli Tampereelta ja teurastajan tytär, se ei oikein ollut tottunut maalaiselämään. Se oli siinä talossa miniänä. Yhtenä pitkänä talvena siltä petti hermot ja se tappoi kirveellä appensa ja anoppinsa ja miehensä, mukulat se ajoi mäelle ja ne tuli mettän poikki tänne. Kun nimismies meni pidättämään Reettaa, se oli pilkkonut vainajat kilon paloihin ja säilönyt ne suolatiinuun. Itte se istui verinen kirves sylissään kiikkustuolissa ja keinui lujaa. Lauloi hiljaa, että ”Levolle lasken ruojani, kirves ole suojani…” Samaa värssyä koko ajan.

– Mites Reetalle sitten kävi? minäkin kiinnostuin.

– Reetta vietiin Nokialle Pitkäänniemeen, ja siellä se eli loppuikänsä. Reetan tytär Eveliina tuli meidän taloon piiaksi ja päätyi miniäksi. Eve oli mun äitini.

Mummo kolautti uuninluukun kiinni ja katsoi meihin totisena, silmät synkkää uhkaa hehkuen.

– Sen teitin talonne asukkaat on kertoneet, että Reetta joskus talviöinä kolkuttelee kirveenhamaralla oveen. Silloin ei kannata avata…

– Se on kyllä Koskelan talo, korjasin.

– Ilmankos ovelta on kuulunut jotain kopistelua, Koskela sanoi.

– Väliin vintiltäkin.

– Edellinen omistaja hirttäytyi sinne vintille, mummo sanoi.

– Riikkisen Manu. Sieltä on joskus paistanut valoa silloinkin, kun talo oli tyhjillään…

– Ilmankos mä sain talon niin halvalla.

– Ootko sä käynyt vintillä? kysyin.

Koskela nyökkäsi.

– Ei siellä ketään näkynyt. Katkaistu hinausköysi vain roikkui orresta…

 

Oli jo pimeä, kun pääsimme korven poikki takaisin Koskelan talolle. Talossa paloi valot. Koskelan satakiloinen minipossu Amalia ja Lassie-hieho tervehtivät meitä iloisesti tuvassa, ja me kiitimme niitä jälleen kerran henkemme pelastamisesta.

– Nyt mä menen lämmittämään saunan, niin päästään sulattamaan ittemme kunnolla, Koskela sanoi.

– Keitä sä sillä aikaa hernekeitto, tuolta kaapista löytyy purkki.

Avasin tupakeittiön yläkaapin oven, jota Koskela oli osoittanut. Kaappi oli näköjään täynnä palvihernekeittopurkkeja.

– Sulla on tota kotivaraa vähäksi aikaa, sanoin.

– Mutta en mä jää saunaan. Mä lähden kotiin.

Koskela ei ilahtunut suunnitelmistani. Hän lähti kuitenkin ulos ja Hiaceaan kohti. Minä seurasin. Auton ovien tiivisteet olivat jäässä, mutta kunnon riuhtaisulla ovet aukesivat.

Autoon noustessaan Koskela jupisi:

– Katotaan, lähteekö auto käyntiin.

Nousin autoon.

– Eikös se ole dieselpeli? Hehkutat vaan.

– Mitä sä tiedät dieseleistä?

– En mitään, tunnustin.

– Pidä sitten pääs kiinni.

Koskela käänsi avainta virtalukossa. Mitään ei tapahtunut. Edes sytytysvalo ei syttynyt.

– Taitaa akku olla lopussa, Koskela sanoi toisen turhan yrityksen jälkeen.

– Onneksi mulla on laturi mukana.

Koskela haki Hiacen perältä laturin ja jatkojohdon, viritti laturin töihin konepellin alle ja sanoi:

– Eiköhän siinä aamulla jo riitä virta.

– Aamulla? kauhistuin.

– Mä haluun heti kotiin!

– Tuolla menee tie. Jos nyt lähdet kävelemään, oot jo huomisiltana Hämeenlinnassa. Paitsi jos Kirves-Reetta tulee vastaan…

– Mä en usko kummituksiin, vakuutin itsellenikin.

– Tai sit sä voit saunoa mun kanssani ja syödä lämmintä hernekeittoa, Koskela sanoi.

– Mä soitan taksin, sanoin ja yritin ottaa puhelimen taskusta.

Se ei onnistunut. Puhelin oli jäänyt naapuriin uunin pankolle kuivumaan. Juuri kun tajusin sen, näin sivusilmällä valonhäivähdyksen vintinikkunasta.

– Mikä toi oli? kysyin ja käänsin katseeni vintille päin. Enää ei ikkunassa näkynyt minkäänlaista hohdetta.

– Mikä? Koskela ihmetteli.

– Joko sä näit sen hirttäytyneen?

– En mä mitään nähnyt, sanoin.

– Mennään lämmittämään sauna.

Matkalla saunaan sivuutimme liiterin. Panin merkille, että kirves oli isketty hakkuupölkkyyn kiinni. Kun hetken päästä menin hakemaan lisää puita, huomasin että kirves oli kadonnut.

Jatkuu huhtikuussa…

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Uusin Kaupunkiuutiset

3.6.2020

Päivän Hämeen Sanomat

3.6.2020

Fingerpori

comic