Kaupunkiuutiset

Kiusaamisesta voi päästä yli

Mikko Koski oli omasta mielestään aivan normaali, terve ja innokas koululainen, kun kiusaaminen alkoi Jukolan ala-asteella jo ensimmäiseltä luokalta.

– Kuudesluokkalaiset pojat pysäyttelivät koulumatkalla ja välitunneilla, tönivät ja repivät ja reppukin rikottiin, hän muistelee.

– En uskaltanut kertoa kenellekään, koska pojat uhkailivat seurauksilla. Mitään rahaa tai vastaavaa he eivät minulta pyytäneet, tuhosivat vain tavaroita ja kiusasivat.

Kotona kuitenkin huomattiin, ettei poika enää uskaltanut lähteä koulutielle. Yhteydenotto opettajakuntaan johti siihen, että Koski haettiin kouluun väkisin.

– Se oli yhtä itkua ja huutoa kaikille osapuolille, kun minut heitettiin autoon. Äitiä siinä syyllistettiin, Koski sanoo.

– Tällaisissa tapauksissa käy usein niin, että kiusattu joutuu tarkkailun ja toimenpiteiden kohteeksi, eivät kiusaajat. Koulu saikin sitten myöhemmin huomautuksen siitä, kuinka tilannetta oli hoidettu. Kiusaaminen jatkui tämänkin jälkeen, kunnes äiti alkoi viedä minua pyörällä kouluun, oli keli sitten mikä tahansa.

Ulkona ringistä

Kosken ongelmat jatkuivat Ahveniston yläasteella. Hän halusi vaihtaa opiskelemaan pienluokkaan, koska sellaista mahdollisuutta tarjottiin.

– Ajattelin, että pienemmässä ryhmässä olisi helpompaa, mutta kaveripiiri ei tätä sulattanut, vaan haukkui vammaiseksi.

– En halunnut lähteä tupakkirinkeihin mukaan ja jäin ulkopuoliseksi. Noihin aikoihin aloin käydä psykologin puheilla ja vaikka asenteeni oli epäileväinen, huomasin saavani apua. Koulunkäyntini oli tosi rikkonaista ja tein esimerkiksi läksyjä ala-asteen puolella saadakseni olla rauhassa. Se oli nöyryyttävää, eikä minulla ollut yhtäkään kaveria. Tein kaiken yksin.

Koski ei tänä päivänäkään ymmärrä, miksi hän joutui kiusaamisen kohteeksi.

– Olen aina ollut herkkä ja se ehkä koettiin heikkoudeksi, hän pohtii.

– Pystyin jollakin tavalla kestämään kaiken, koska minulla oli mielikuva, että jossain muualla asiat ovat vieläkin huonommin. Olin kiinnostunut mopoista sekä moottoripyöristä ja uskoin, että jonain päivänä pääsen tekemään haluamiani asioita ja olemaan oma itseni ilman, että kukaan tuomitsee.

Ohjasi kiusaajiaan

Jossain vaiheessa Koskelle väläytettiin ajatusta muuttamisesta kotoa palvelukeskukseen. Sitä ei poika halunnut tehdä, koska pelkäsi jäävänsä sille tielleen.

– Mulla oli siellä sänky jo pedattuna, mutta kävin sanomassa, että käyn koulun itse loppuun. Ysiluokkaa oli muutama kuukausi jäljellä ja minulla oli puolen vuoden tehtävät tekemättä.

– Pienluokan opettajat tulivat hienosti vastaan ja onnistuin. Silloin alkoi toivo herätä. Olin ylittänyt itseni ja näyttänyt kaikille, että pystyn siihen.

Koulun jälkeen Koski opiskeli vuoden verran kiinteistönhoitajaksi, mutta urheilu veti puoleensa. Hän perusti vuonna 2007 veljensä kanssa Ahveniston koululle Jukolan ja Nummen alueen nuorille tarkoitetun liikuntaryhmän, joka toimii edelleen.

– Olin itsekin aluksi ryhmässä asiakkaana, joten kasvoin porukan mukana ja sain ikään kuin vertaistukea. Myöhemmin sain ohjaajana kohdata entisiä kiusaajiani.

– He muistavat menneisyydestä vain osan, mutta minä muistan kaiken. Olemme kaikki muuttuneet ihmisinä. Oli vain annettava anteeksi ja jatkettava eteenpäin.

Takaisin nollatilaan

Vuonna 2013 Koski aloitti oppisopimuksella lähihoitajan työt ja elämä näytti valoisalta, kun taivaalta tippui uusi pommi. Isä kuoli vain 53-vuotiaana vaikeaan sairauteen, jonka hän oli pitänyt salassa läheisiltään.

– Olin ollut kuukauden töissä ja saanut kiitettävän arvosanan. Kaikki oli niin hyvin kuin elämässä voi olla ja sitten se tapahtui, Koski kertoo.

– Vajosin taas samaan tunnetilaan kuin kouluvuosina, siihen epätoivoon ja pelkoon elämää kohtaan. Putosin takaisin nollatilaan ja surun keskellä yritin hoitaa kaikenlaisia käytännön asioita. Puoli vuotta siinä meni, kunnes veli tuli käymään ja alkoi potkia minua uuteen alkuun.

Koski aloitti kuntouttavan työtoiminnan Jukolan lähiökeskuksessa ja hyppäsi taas ohjaajan rooliin.

– Se oli kevyt lähtö kohti työelämää ja sain uni- ja päivärytmit taas kohdalleen. Laitoimme pystyyn salibandyporukan ja sen myötä aloin saada elämästä kiinni.

Unelmissa on voimaa

Tällä hetkellä 21-vuotias Koski työskentelee oppisopimuksella Hämeenlinnan liikuntahalleilla ja vetää matalan kynnyksen nuorten liikuntaryhmää. Vuonna 2017 hän valmistuu liikunnanohjaajaksi.

– Nyt tuntuu, että elämä suorastaan loistaa. Olen onnellisesti avoliitossa ja esikoisemme syntyy loka-marraskuussa.

–  Kaikki mitä on tapahtunut, on vahvistanut minua. Koen, että arvoni ovat kunnossa. En enää tunne katkeruutta, koska mietin, olisinko samanlainen, jos en olisi tätä matkaa kulkenut.

Koski halusi kertoa tarinansa kannustukseksi niille lapsille ja nuorille, jotka joutuvat kohtaamaan samanlaisia vaikeuksia koulutiellään.

– On niin helppoa mennä massan mukana tupakkajengeihin ja nuuskaporukoihin. Se on kova jätkä, joka niistä kieltäytyy.

– Tärkeintä on pysyä omana itsenään ja pitää kiinni unelmista. Se palkitsee myöhemmin.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset