Kaupunkiuutiset

Kohtauksia pellonlaidassa

Koskela ja minä nousimme keräilijä Seppäsen maasturi-Mersuun peltoaukeaa halkovalla maantiellä jossakin Riihimäen laitamilla. Minä menin eteen, Koskela takapenkille jerrykannu kädessään.

– Loppuiko pojilta bensa? Seppänen kysyi myötätuntoiseen äänensävyyn. Hän oli ehkä kymmenen vuotta vanhempi kuin Koskela ja minä eli kuusikymppinen.

– Mitäs luulet? Koskela murahti synkkänä.

– Mihin te olitte matkalla?

– Lähimmälle huoltoasemalle, minä sanoin.

– Kirpputorille, Koskela sanoi yhtä aikaa.

Seppänen katsoi meihin ihmeissään ja kysyi:

– Kumpaan?

– Ensin huoltoasemalle, sanoin.

– Sitten kirpparille, Koskela sanoi, vaikka kuinka mulkoilin.

Huokasin raskaasti. Seppänen katsoi kojelaudan kelloa ja sanoi:

– Kello on puoli seitsemän, joten kirpputorit eivät kyllä taida enää olla auki. Mitäs keppiä te oikein jahtaatte?

Koskela oli möläyttänyt muutama tunti sitten Kantolan Suurkirppiksen parkkipaikalla, että etsimme yhtä keppiä, ja kirppiksellä hän oli hokenut vähän väliä Marskin keppiä, niin että koko halli taatusti kuuli.

Nyt vaiensin Koskelan yhdellä silmäyksellä ja vastasin Seppäselle:

– Yhtä vain. Se joutui vahingossa roskiin, ja joku oli varmaan vienyt sen sieltä.

Seppänen hymähti ja otti kännykän taskustaan, haki siitä kuvan ja näytti minulle ja Koskelalle. Kuvassa oli tummanruskeaksi lakattu kävelykeppi, jonka kädensijan sivussa oli hopeinen laatta.

– Näyttikö se teidän jahtaamanne keppi tuolta?

– Ei sinne päinkään, sanoin.

– Tuo on aito Marskin keppi. Sen historia alkaa Pohjois-Afrikasta, missä Mannerheim oli vuonna 1923 etsimässä lepoa ja aurinkoa. Matkalla Marrakeshista Algeriin Marskia kuljettanut auto törmäsi kiveen ja syöksyi tieltä rotkoon. Mannerheimilta murtui reisi- ja solisluut sekä useita kylkiluita. Osittain väärän hoidon takia reisiluun murtuma lyhensi hänen toista jalkaansa kaksi senttiä. Matkalta Mannerheim hankki kaksi ortopedisesti oikein suunniteltua kävelykeppiä.

– Voihan sillä olla muitakin keppejä, Koskela päästi suustaan.

– Talvisodan aikana Marski oivalsi, että tällaisesta kepistä voisi olla apua sotavammaisille, Seppänen jatkoi. – Hän valmistutti 2500 samanlaista keppiä. Ensimmäiset kepit jaettiin SPR:n sairaaloissa. Ylipäällikkö antoi itse sotainvalideille 41 hopealaatalla ja monogrammillaan varustettua keppiä.

– Ei me etsitty tuollaista keppiä, minäkin sanoin lopulta.

Seppänen jatkoi vain:

– Lahden kaupunginmuseossa myydään tätä aitoa Mannerheimin lahjoittamaa keppiä kahdellasadallaviidelläkymmenellä eurolla. Keppi on varustettu alumiinilaatalla, jossa lukee ”Marskin keppi”, ja se on pakattu tyylikkääseen puiseen laatikkoon. Saatavana on myös kolmenkympin hintaista kävelykeppikopiota koristeeksi. Minulla on kokoelmissani muutama aito Marskin lahjoittama keppi.

– Onneksi olkoon, sanoin.

– Jos kerrotte, millaista keppiä etsitte, olen valmis auttamaan teitä etsinnöissä. Jos keppi löytyy, teen omistajalle asiallisen tarjouksen. En halua, että keppi päätyy kilpailevalle keräilijälle.

– Voi olla, ettei omistaja myy, huomautin.

– Siinä tapauksessa jätän nimikorttini perillisille. Perikuntia yleensä kiinnostaa raha. Sopiiko tämä teille?

Seppänen tarjosi minulle kättään. Tartuin siihen taas, ja Koskelakin kätteli keräilijää.

– Mitäs me nyt tehdään? Koskela kysyi.

– Jos kuvaisitte minulle sen kepin ja kertoisitte sen historian, niin voisin ehkä olla avuksi, Seppänen sanoi.

– Sen on visakoivua ja siinä on komeita kaiverruksia, kerroin. – Marski antoi sen sotien jälkeen Aulangolla kauniille nuorelle huonesiivoojalle.

– Ei kuulemma enää tarvinnut sitä, kun näki siivoojaneidon, Koskela lisäsi.

Seppänen lähti ajamaan.

– Keppi kuulostaa harvinaiselta ja arvokkaalta, varsinkin jos sen alkuperä on todistettavissa, hän pohti. – Ihme kyllä en ole koskaan kuullutkaan tuosta.

– Voisitko sä kysellä muilta keräilijöiltä? Koskela kysyi.

– Voisin tietysti, Seppänen sanoi. – Mutta ikävä kyllä kaikki keräilijät eivät ole yhtä rehellisiä kuin minä. Sitä paitsi sana leviäisi pian myös trokareille, jotka eivät ajattele muuta kuin rahaa.

– Tässä on vielä yksi juttu, sanoin ja kerroin Seppäselle Marasta, joka oli uhannut hakata meidät, jollemme toimita keppiä hänelle aamukymmeneen mennessä.

– Kuulostaa ikävältä, Seppänen sanoi. – Keräilijänä törmää kyllä kaikenlaisiin ihmisiin…

– Mihin sä nyt olet ajamassa? Koskela kysyi.

– Kotiin Hämeenlinnaan. Käydään netistä läpi huutokauppahuoneiden luettelot, antiikkiliikkeiden sivut, eBay, Huutonetti, Tori…

– Mitä mä sanoin, sanoin Koskelalle.

Koskela ei ehtinyt vastata. Iso musta vanha siipi-Zephyr hyökkäsi takaapäin rinnallemme, kurvasi eteen ja kiilasi Mersun tienlaitaan.

– Mitä ihmettä? Seppänen kysyi minulta.

– Mara, sanoin. – Ja joku muu, olisko Maran sisko Mari.

Mara syöksyi ulos Zephyrin ratin takaa, pieni punalettinen nainen toisesta etuovesta. Mara jättäytyi taka-alalle, kun Mari tuli Mersun luokse, kiskaisi etuoven auki ja tarttui minua pusakan rinnuksista. Hänellä oli pisamainen naama, pystynenä ja punainen verryttelypuku. Vihreät silmät tuijottivat minua synkkinä.

Pieni nainen nosti minut tienpenkalle niin että heilahti. Saman tien huomasin lentäväni ojan yli juurikaspellolle.

– Missä äiten keppi on? Mari tivasi kimakalla äänellä. Se olisi viiltänyt korviani, jolleivät ne olisi olleet täynnä mutaa. – Mä heittelen teitä niin kauan, että muistatte!

Se kuulosti lupaukselta, joka pitäisi.

Päättyy marraskuussa…

Asiasanat

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset