Kaupunkiuutiset

Kolumni: Aikuistenkin digisurffailulla on rajansa – Montako kokonaan ruudutonta tuntia vuorokauteesi mahtuu?

Ani Kellomäki Kuva: Taru Arnkil
Ani Kellomäki. Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija. Kuva: Taru Arnkil

Seisoin tammikuussa 2019 liikennevaloissa ja vilkaisin ruutuaikasovellusta. 7 tuntia ja 46 minuuttia. Vihlaisi vähän vietävästi. Mielikuvissani olin vain välillä vilkaissut puhelinta. Samalle päivälle kertyi 9 tuntia varsinaista ruutuaikaa tietokoneen edessä. Tajusin nopeasti, ettei vuorokauteeni mahtunut yhtäkään ruudutonta hereilläolotuntia.

 

En minä tieten tahtoen ruudulla roikkunut. Kunhan vain vähän selasin telkkarin edessä. Sormeilin työmatkalla. Vähän väli(ll)ä vilkaisin. Sätkynukkeilin surinaan ja soittoon.

Luuri lojui sängyn vieressä. Laskin sen lattialle valojen sammuessa ja nostin heti herättyäni. Sellaisiakin öitä oli, että selasin suden hetkellä. Päivisin puhisin silmät sameina mm-m ja joo joo lapsille, kavereille ja puolisolle, kun oli tässä vähän tärkeämpääkin meneillään just nyt, tuolla jossain kiinnostavammassa todellisuudessa.

Ja milloin pöntöllä kököttämisestä oli tullut niin pitkäveteisiä, että silloinkin piti surffailla?

 

Tympäännyin kone-elämääni niin, että muutin suunnan. Poistin vuoden kuluessa Facebook-, Twitter-, Snapchat- ja LinkedIn-profiilini. Suljin blogini, YouTube-kanavani ja podcastini. Hengästyttää koko lista, mutta en ollut mikään yksittäinen ylikäyttäjä. Statistan mukaan netin käyttäjällä oli vuonna 2018 keskimäärin 8,5 sosiaalisen median tiliä. Luku oli viidessä vuodessa kaksinkertaistunut.

Tein saman tien muitakin rajauksia:

• Nukun eri huoneessa laitteiden kanssa (se tutkitusti vaikuttaa uneen).

• Puhelin ei pääse treffipöytään (se tutkitusti mahdollistaa syvemmät keskustelut).

• Hankin rannekellon (ei enää sitäkään puhelimenkyttäystekosyytä).

• Lasken laitteen käsistäni aina, kun joku puhuu minulle (muu on mulkkua).

 

Digiähkyni tuli ennen korona-aikaa. Olen ollut kuivilla jo kauan. Karmaisevaa ajatella, millainen meininki nyt vallitsee, kun somekanavien lisäksi olemme pikavauhtia ottaneet haltuun myös liudan videoviestipalveluita koulujen ja töiden tarpeisiin.

Väitän, että aikuisten ruutuaika on jotakin, josta meidän kannattaisi olla paljon huolestuneempia.

Kaipaan minäkin kontaktia ihmisiin. Jätin siksi käyttööni yhden, piilotetun ja yksityiseksi rajatun kanavan, jota käytän kavereiden kesken kuulumisten vaihtoon tekstiviestien tapaan. Sieltäkin olen kokonaan poissa jokaisen viikonlopun.

 

Mitä sitten sain? Kuulen pitkästä aikaa askelten äänet kadulla. Nukun hyvin. Kohtaan kohtaamani ihmiset. Muistan asioita ja kykenen keskittymään kirjaan. En joudu näkemään öyhöttelyä. Kykenen pitkiin ajatuksiin. Työpäivällä ja vapaalla on selkeä ero. Elän yhdessä todellisuudessa kerrallaan.

En enää vaihtaisi mihinkään.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset