fbpx
Kaupunkiuutiset

Kolumni: Ei koskaan enää tule eilispäivää – Parhaat ajat ovat harvoin tänään

JP Koskinen. Kuva: Esko Tuovinen

Ihminen on siitä veikeä otus, että se harvoin hahmottaa nykyisyyttä kunnolla. Asioita verrataan siihen, miten ne joskus olivat tai siihen, miten ne voisivat joskus olla, jos lottovoitto tai suuri perintö napsahtaisi kohdille. Parhaat ajat ovat harvoin tänään, useimmiten ne ovat olleet eilen tai toissapäivänä.

Tuleva talvi laittaa varmasti meistä monet muistelemaan kaiholla vuotta 2018. Kuinka auvoista elämä olikaan ilman koronaa ja sotaa Ukrainassa.

Kun katselemme sähkölaskua, jossa hinnat ovat viisin- tai kuusinkertaiset kultaisiin vuosiin verrattuina, alkaa kyynel hiipiä silmäkulmaan. Neljättä koronarokotusta odottavien jonossa ei varmasti hirveästi ylävitosia heitellä.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi voinut luulla, että vuonna 2018 ihmiset olisivat olleet kaduilla juhlimassa elämänsä auvoisuutta.

Hämmästyttävää kyllä, en muista tuon ajan olleen mitään euforista juhlaa ja kultaisten aikojen ylistystä. Trump ja Putin kohtasivat Helsingissä, mikä olikin melkoinen sirkus. Greta Thunberg nousi otsikoihin ilmastokatastrofin viestintuojana.

Lopunajan merkkejä nähtiin näissä molemmissa ulostuloissa, eikä ihan syyttä. Jokapäiväinen elämä soljui kuitenkin sitä samaa tasaista latua, mihin olimme jo ehtineet tottua ja ilmeisesti turtua.

Vaikka jotkut kaltaiseni tylsät ihmiset jaksavat jankuttaa, että historia usein toistaa itseään, tuo totuus unohtuu helposti. Niin pandemia kuin sota, jossa Venäjä häärää, ovat niitä luonnonvakioita, jotka toistuvat tasaisin väliajoin.

Tässä suhteessa ihmis- tai luomakunta ei kehity mihinkään. Kulkutautien populaatiota harventava sykli on ja pysyy, vaikka kiipeäisimme norsunluutorniin. Euroopassa on sodittu pyhästi luvaten viimeinen sota taikka kaksi joka vuosisadalla, ja niin tullaan sotimaan tulevaisuudessakin.

Moni on varmasti ihmetellyt, miksi ihmiskunta ei opi virheistään. Selitys on hyvin yksinkertainen, ihmiskunnalla ei ole mitään vuosisatojen yli menevää kollektiivista kokemuspohjaa, on vain yksilöiden muisti ja kokemus.

Meillä on vuosisadasta toiseen vahva usko siihen, että osaamme sotia paremmin kuin esi-isämme ja torjua tauteja täydellisesti ylivertaisen älymme voimin. Jälkimmäisessä tiede on kyllä auttanut, mutta silläkin saralla ollaan vielä kaukana lopullisesta voitosta.

Mistä siis voi pieni ihminen tunnistaa elämänsä huippuvuodet? Ei mistään, eikä ole tarpeenkaan. Jokainen hetki on ainutlaatuinen ja jos kykenee iloitsemaan edes joskus, on kultainen kausi juuri siinä.

Menneisyydelle emme voi mitään ja tulevaisuus pyyhkii meillä pöytää, joten iloitkaamme tästä päivästä.

Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kirjailija.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset