Kaupunkiuutiset

Kolumni: Ei tule tuohesta takkia, eikä vanhana syntyneestä rokkivaaria

Kuva: Toni Rasinkangas
Kuva: Toni Rasinkangas

Televisiokanavia surffaillessa sattui silmiin Pearl Jam -bändistä kertova dokumentti. Tuumailin, että siinä on taas yksi oman sukupolveni suuryhtye, josta en tiedä yhtikäs mitään, en biisin biisiä.

Olen aina rakastanut mennyttä maailmaa ja ollut tukevasti pihalla siitä nykyhetkestä, jossa olen elänyt.

Yritän muistella itseäni nuorena. Olen yhtä pölhö ja kypsymätön kuin muutkin, mutta en näytä siltä.

Seison lyseon pihalla pikkutakki päällä ja salkku kädessä. Jalkaterät sojottavat ulospäin 45 asteen kulmassa. Oliko minulla niin kova hinku aikuisuuteen, että nuoruus jäi väliin?

”Meill´ ukkoina jo syntyy sylilapset”, Eino Leinokin runoili muinoin. Semmoinen pikku-ukkohan minä olin jo penskana. Miten minusta sellainen tuli?

Muistan elävästi Woody Allenin elokuvan Manhattan, joka ilmestyi vuonna 1979. Siinä Allenin esittämä päähenkilö höpötteli syvällisiä pikkutakissa ja farkuissa. Elokuva esitteli jonkun sellaisen maailman, jota haaveilin omakseni. Suurkaupungin sykettä, loputtomia filosofisia keskusteluja ja kainalossa Mariel Hemingway. Ensimmäinen askel kohti unelmaa on hankkia oikeat vermeet, joten olin pikkutakkimies jo 16-vuotiaana. New Yorkia en sitten koskaan nähnytkään.

Minusta oli myös aivan loogista kanniskella koulukirjojani salkussa. Koulun pihalla minua huudeltiin salkkusankariksi, mutta ei se minua häirinnyt.

Entäpä ne ulospäin sojottavat jalkaterät, joita vaimokin aina nauraa? Niiden juuret ovat paljon syvemmällä.

Muistatteko 1970-luvulta ne jyhkeät talvijalkineet, joiden varressa oli Ranskan lippu? Mukpakeiksi niitä kutsuttiin.

Sellaiset piti olla joka pojalla, ainakin sellaisilla, jotka pelasivat HPK:n junnuissa. Omassa joukkueessani yritin kaikin tavoin ottaa mallia puolustajasta, jonka lempinimi oli Otto.

Otto saapui treeneihin isoa lätkäkassia kantaen ja asteli mukpakeissaan keikkuen kuin isäntämies pellolla, jalkaterät ulospäin. Siitä asti olen kävellyt kuin Härmän häjy ja lonkkanivelet laulavat lauluaan.

Aina toisinaan huomaan haikailevani itselleni raisumpaa nuoruutta tai suurempaa rohkeutta. Vanhemmiten olen tullut vakuuttuneeksi, ettei minulle annettu mitään mahdollisuuksia olla toisenlainen,

Kohtaloni on johonkin suureen kirjaan kirjoitettu: mies, hämäläinen, jalkaterät ulospäin, hiljaa hyvä tulee.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset