Kaupunkiuutiset

Kolumni: Elämä on pelottava juttu, mutta uskallatko elää kuoliaaksi asti?

Ani Kellomäki. Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija.

Olen pienestä pitäen osannut pelätä kaikkea. Matkan varrella pelon aiheet ovat harvoin osoittautuneet oikeiksi.

Miten paljon vähäisemmiksi vaaroiksi osoittautuivatkaan pallosalamat, juoksuhiekka ja lihansyöjäkasvit! Lapsena osasin pelätä niitä aktiivisesti, mutten aikuisena sitä auto-onnettomuutta, joka meinasi viedä nirrin.

 

Alakouluikäisenä pelottivat koulumatkan uutterat itsensäpaljastajat ja humppumetsän sameat ukkelit, mutten osannut ennakoida myöhemmin paljon lähemmäs tihenevää tahmaa ja niitä suruja, joita lapset monissa kodeissa joutuvat päivittäin läheltä todistamaan.

Lapsuudessani Etiopian nälänhätä näkyi katujulisteissa ja sitten AIDS, jonka luvattiin tarttuvan kaikkiin kaikkialla.

Pelkäsin uimahallin lauteilla ja varastin koulusta näkkileipää ja voinappeja kerrossänkyni patjan väliin, mutten osannut pelätä sitä syöpää, jonka sain lukiolaisena.

 

Taloyhtiössäni harjoiteltiin ydinsotaa varten pommisuojaan menoa koko asukaskunnan voimin. Niihin aikoihin ei totisesti pilttien korvia säästelty.

Maailmantuskan annettiin rehottaa. Minua pelotti eniten se, että pissahädän iskiessä pitäisi losottaa kaikkien nähden.

Koulukavereiden kanssa puhuimme noihin aikoihin usein salkusta, jossa on punainen nappula ja jota kanniskelee mielipuoli räjäytyshaluissaan – no, joskus sentään osuukin.

 

Minulla on riittänyt mielikuvitusta pelätä vaikka mitä: maanjäristyksen iskemistä Japanissa istuessani alasti kylpyammeessa, jokaisen läheiseni kaikenlaisia äkillisiä ja eksoottisia kuolemia, töiden loppumista, liiallisia töitä, pimeää ja peilejä. Omat pelot naurattavat, paitsi silloin kun ne itkettävät.

Globaalia pandemiaa en ihmeekseni osannut pelätä ennakkoon, ja se on kaltaiselleni katastrofalistille pieni henkilökohtainen epäonnistuminen. On ilman muuta osattava pelätä tarkemmin tulevaisuudessa!

 

Lapsen omnipotenssiin kuului ajatus siitä, että jos osaan pelätä asioita, ne eivät osu kohdalle. Aikuisuus on sittemmin opettanut toista: iso osa pelottavista asioista tulee totaalisena yllätyksenä ja sieltä mistä vähiten odotti.

Olen peloista huolimatta pyrkinyt tekemään monenlaista yleisesti pelottavaksi ajateltua: lentänyt Hämeen linnan yli kuumailmapallolla, laskenut vaijeriköyden varassa sademetsäkanjonin yli ja uskaltanut tulla äidiksi.

Olen ottanut vastaan työn telkkarissa kuusinumeroisen silmäparimäärän edessä. Aina ihmeekseni selvinnytkin hengissä.

Eräs pieni lapsi totesi sen taitavimmin: on vain uskallettava elää kuoliaaksi asti.

 

Jotkut pelot lapsuudesta ovat säilyneet samoina. Pienin hämähäkki keittiössä saa yhä minut suunniltani. Silloin lapseni, aikuiset jo, sanovat nopeasti: ”Älä katso tänne!” ja hoitelevat otuksen.

Elämä on pelottava juttu, mutta parasta nautittuna hyvässä seurassa.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset