fbpx
Kaupunkiuutiset

Kolumni: Elämme armottomia aikoja

Juha-Pekka Koskinen on hämeenlinnalainen kirjailija. Kuva: Hannu Peltonen

Elinolojen parannuttua suomalaisten keski-ikä on noussut rajusti, ja keskuudessamme elää yhä runsaasti kansalaisia, jotka viettivät nuoruuttaan 1920- ja 30-luvuilla. Tuolloin hevoskyyti ei ollut vielä harvinaista herkkua ja ruoanlaitossa tarvittiin elävää tulta. Moni asia arkielämässä on helpottunut ja ikäihmiset ovat nähneet elämänsä varrella valtavan tekniikan kehityksen. Mikroaaltouuniin ei tarvitse tunkea sytykkeitä ja talliin on turha viedä heiniä.

Tekniikka tosiaan kehittyy, mutta ikävä kyllä ihminen ei. Olemme kehityshurmoksen kiimassa unohtaneet lähes kokoaan juuri ne ihmiset, jotka työllään mahdollistivat elin- ja koulutustason nousun. Rakennamme kiivaasti uutta uljasta maailmaa ja luomme sille omat sääntömme. Näihin sääntöihin on myös ikääntyvän väestön pakkoa alistua, vaikka heille se tarkoittaa monesti elämänlaadun huonontumista.

Raha on meille ehdoton jumala, se on tullut viime vuosina täysin selväksi. Esimerkiksi Hämeenlinna romutti jouhevasti toimivan vanhusten ja vammaisten kuljetuspalvelun, jotta säästettäisiin hiukan rahaa. Uusi, entistä jäykempi systeemi kuormittaa taksikuskien hermoja ja seisottaa kyyditettäviä tuntikausia odottamassa kuljetusta, mutta eihän ihmisten kärsimyksellä ole mitään rahallista arvoa. Moni kuljetuspalvelua tarvitseva on jättänyt palvelun käyttämisen sikseen ja kirstunvartijat kiittävät. Ehkä tuollakin rahalla kaupunginvaltuusto päässe seminaarimatkalle Mikkeliin tutustumaan torinaluspysäköintiin.

Sirkeät vanhuksemme haluavat elää kotona niin kauan kuin se suinkin on mahdollista. Pienetkin asiat voivat vaikeuttaa itsenäistä toimintaa. Onko teleoperaattorin pakko teurastaa lankapuhelimet väkisin, eikö voisi odottaa niiden luonnollista poistumaa? Onko postilaatikot tosiaan niin kalliita, että niiden verkosto on pakko harventaa kävelymatkojen ulottumattomiin? Eikö pankkikonttorista mitenkään voisi nostaa rahaa muulloinkin kuin karkauspäivänä tunnin ajan, kunnes käteisnostajat ovat kaikki kadonneet?

Ja lopulta, kun voimat alkavat hiipua, on vanhukselle tarjolla vielä ihmisjojon rooli. Hämeenlinnan terveydenhuolto tarjoaa reipasta maakuntamatkailua Keskussairaalan ja Vanajan sairaalan välillä aina sen mukaan, miten kunto paranee ja huononee. Tietysti kyse on tiloista, rahoista ja pätevyydestä, mutta olisiko ihan mahdotonta suunnitella asioita paremmin? Jos ja kun rakennushankkeita tehdään, olisi ainakin eritasoista hoitoa tarvitsevien vanhusten vuodepaikkojen keskittäminen samaan kompleksiin inhimillinen ratkaisu.

Elämme tosiaan armottomia aikoja. Pakotamme kaikki kansalaiset siihen rahanpalvojan muottiin, jonka olemme hyväksi havainneet. Rahan piti lisästä elämänlaatua, mutta olemme valinneet linjan, jossa haluamme lisää rahaa vanhempiemme elämänlaadun kustannuksella. Onneksi emme itse vanhene koskaan.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset