Kaupunkiuutiset

Kolumni: Haudatkaa sydämeni toriparkkiin

Juha-Pekka Koskinen Kuva: Hannu Peltonen
Juha-Pekka Koskinen Kuva: Hannu Peltonen

Harva enää muistaa 2020-luvun alkua, jolloin jouduimme viimeisen kerran puolustamaan Vanajanlaakson maita. Etelästä hiljalleen vyörynyt lämpöaalto ajoi yhä ahtaammalle hiihtokeskukset ja viimeiset linnakkeemme kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Edes Kalpalinnan lumitykistö ei auttanut, pitkä piiritys päättyi surkeaan antautumiseen. Joka tahtoi vielä hiihdellä omia latujaan, joutui pakenemaan pohjoiseen.

Samaan aikaan koko valtakunnassa syntyvyys väheni radikaalisti ja väkiluku kääntyi laskuun. Kun työpaikkoja ei Hämeenlinnaan saatu, työläiset pakkasivat laukkunsa ja muuttivat etelään. Vaikka konsultit lukivat parhaat loitsunsa ja kiihdyttivät itsensä sokerihumalaan kaupungin maksamilla palaveriviinereillä, oli edessä vain kassavaje, homeiset koulut ja rapistuva tieverkko. Mikään ei kasvanut kunnolla, paitsi turhiin selvitystöihin uhratut laskut ja kunnallisveroprosentti.

Viimeisenä keinona Hämeenlinnan päällikkö päätti kaivautua puolustusasemiin. Torin alle oli nakerrettava valtava bunkkeri, johon kaupunkilaiset voisivat vetäytyä odottamaan parempia päiviä. Oli turha enää yrittää pitää kunnossa autioituvan kaupungin vesijohtoja, viemäreitä, sähköjohtoja, teitä, katuja ja polkuja. Bunkkeri olisi ratkaisu kaikkeen, työttömyyteen, kihtiin, peräpukamiin ja ilmastonmuutoksen.

Kaikki meni aluksi oikein hyvin. Konsulttien ja rahoittajien armeijat vannoivat Raatihuoneella juhlallisesti uskollisuutta Hämeenlinnan päällikölle. Tämä oli taistelu, joka käytäisiin yhdessä ja voitto olisi varma. Kun torin kivetystä alettiin kesällä purkaa, kansa hurrasi kaduilla. Kaivinkoneet alkoivat kaivautua kaupungin ytimeen, ihmiset lauloivat Hämeen maakuntalaulua ja asettelivat päivänkakkaroita työmiesten haalarintaskuihin.

Syksyllä kuoppa oli edistynyt jo oikein mukavasti. Sitten pohjavesi alkoi pulputa monttuun. Kustannukset nousivat, aikataulu venyi. Markkinatalouden kylmät realiteetit kolkuttelivat jo kaupungin porteilla. Rintamalinja alkoi rakoilla, päällikkö vannoi yhä bunkkerinsa nimeen. Se on pelastava meidät, usko ei saa horjua.

Puolustuslinja murtui. Kun konsultit olivat saaneet palkkarahansa, he häipyivät yön pimeinä tunteina. Seuraavaksi katosivat rahoittajat, he jättivät jälkeensä vain maksamattomia laskuja. Kun markkinatalous murtautui linjojen läpi, myös päällikkö apulaisineen pakeni suojatyöpaikkoihin etelään.

Kaivinkoneet pysähtyivät. Me seisoimme kuravellissä montun pohjalla lapiot käsissä. Kun kiipesimme ylös, alkoi sataa vettä. Onneksi etelään menevissä junissa oli vielä seisomapaikkoja meillekin.

Emme palanneet koskaan, mutta luulen, että monttu on siellä yhä.

Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kirjailija.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Uusin Kaupunkiuutiset

3.6.2020

Päivän Hämeen Sanomat

4.6.2020

Fingerpori

comic