Kaupunkiuutiset

Kolumni: Junan tuomasta ei lumpsahdeta paikalliseksi parissa vuosikymmenessä

Ani Kellomäki. Kuva: Taru Arnkil
Ani Kellomäki Kuva: Taru Arnkil

Somessa on 20-luvun innoittamana summailtu viime vuosikymmentä. Minä paketoin kaksi kymppiä yksillä märillä. Ne ovat nimittäin perheessäni olleet suuria hämäläistymisen vuosia. Kuittaan aivan vuosituhannen alun toteamalla, että kaksi lasta syntyi ja Vantaalla ja Helsingissä asuttiin. Sitten päästään asiaan.

 

Leiskautimme Hämeenlinnaan vuonna 2003 heppoisin perustein. Kaupunki oli tuttu puolisoni inttivuosilta ja lapsuuteni kyläreissuilta serkkujen luo. Kaipasimme pihaa, puutaloa ja pienempiä asumiskustannuksia. Ja siinähän sitä jo syyksi.

 

Kun odottelimme torin kulmalla aikaa asuntopapereiden kirjoitteluun, otimme ensimmäisen tuntuman paikallisväriin. Tilasimme nakkikiskalla edellisen asiakkaan innoittamana itsellemme uppo-outoa ruokaa, hotsit. Muitakin ihmetyksiä tuli vastaan. En kuukausiin kehdannut kysyä minne väki mahtaa matkata mennessään ”mäelle”, mutta häpeällisin tunnustus tulee tässä: en pitkään aikaan lainkaan tiennyt kaupungin ylipäätään jatkuvan moottoritien toisella puolella. Kai sen nyt, 17 vuoden jälkeen, voi jo sanoa ilman karkoitusuhkaa.

 

Olin muutenkin kunnon urpo. Ajattelin esimerkiksi tosissani, että vaatekaupoilla olisi käytävä Helsingissä. Läheiseni harmittelivat muuttoamme kauas pohjoiseen jurnuttaen, että tulisi aina yökyläreissu. Vasta etäisyyden päästä näkee omat hassuutensa. Miten helsinkiläisnäkökulmasta Helsingistä poissa oleva ihminen on jatkuvassa Helsinkiin kaipaamisen tilassa. Tässä kohtaa hämäläistymisprosessiani se sentään on selvästi kulunut pois. En kaipaa takaisin. En pakkaa yökamppeita aamujunaan. Ostan paikallisvaatteita. Mäkikin on koettu. Hotsi kyllä jäi viimeiseksi.

 

Vuodet ovat tarjonneet tajuamisia kuulumisesta. Ensimmäisinä vuosinani kirjoitin juttuja paikallisiin lehtiin, tähänkin, mutta tajusin sen toivottoman vaikeaksi. Muualta muuttaneella ei ollut mitään tajua vuosikymmenten suhdeverkostoista, sitoumuksista tai suhmuroinneista. Ja jos ei tiedetty kenen tyttöjä ollaan, osa haastatteluista uhkasi kaatua jo kynnykselle. Se ei ehkä ole muuttunut vieläkään. Junan tuomasta ei lumpsahdeta paikalliseksi parissa vuosikymmenessä. Kenties koskaan.

 

17 täällä vietettyä vuotta ovat vanuttaneet jälkikasvun, nuo sentään ainakin karkealla katsannolla täysiveriset hämeenlinnalaiset, kotoamuuttoikään. Esikoinen, jo pesästä ehtinyt, näytti suuntaavan takaisin tulosuuntaan. Toinenkin tähyilee toisaalle, vaikka pohjoisempaan, mutta aika näyttää, mihin lopulta asettuvat. Meillä vanhemmilla kotoutuminen jatkuu.

 

Tunnen jo hentoiset juuret. Vaaleat rihmat vähintäänkin. Ne kurottavat syvemmälle pihamultaan vähän kerrallaan. Toistakymmentä vuotta kestänyt turismi alkaa olla takana. Menen välillä vahingossa jo melkein täydestä, ainakin suu kiinni. Ilolla opettelen tavoille.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Uusin Kaupunkiuutiset

3.6.2020

Päivän Hämeen Sanomat

7.6.2020

Fingerpori

comic