Kaupunkiuutiset

Kolumni: Kadonneet hetket – Menneinä vuosisatoina aikaa ei laskettu niin tarkasti kuin nykyään

Juha-Pekka Koskinen Kuva: Hannu Peltonen
Juha-Pekka Koskinen Kuva: Hannu Peltonen

Me kaikki tunnemme vanhan sananlaskun, joka väittää ajan olevan rahaa. Koska elonpäivämme ovat rajalliset, on jokaisella hetkellä oma arvonsa, vaikka välillä sitä on vaikea huomata. Tylsyyden vallassa sorrumme joskus jopa tappamaan aikaa, ja sen paheen varaan on rakennettu koko viihdeteollisuus.

Menneinä vuosisatoina aikaa ei laskettu niin tarkasti kuin nykyään. Varhaisissa kelloissa ei minuuttiviisareita ollut, sekuntiviisareista nyt puhumattakaan. Talven pimeinä kuukausina päivät kutistuivat lyhyiksi ja kesällä taas valon myötä ajasta otettiin kaikki irti. Ajanlaskumme alun Roomassa päivä oli jaettu kahteentoista valoisaan tuntiin, yön tunneilla ei ollut niin väliä. Ensimmäinen tunti, hora prima, oli talvipäiväseisauksen aikaan suunnilleen 45 minuutin pituinen ja alkoi noin kello puoli kahdeksan aamulla, kun kesäpäivänseisauksen aikaan se alkoi jo puoli viideltä ja kesti tunnin ja viisitoista minuuttia.

Aika on kuitenkin niin arvokas asia, ettei sitä kukaan ole koskaan halunnut tuhlata ylettömästi. Kun Ruotsin valtakunnassa siirryttiin juliaanisesta kalenterista gregoriaaniseen kalenteriin, kansalaiset menettivät elämästään yksitoista päivää. Vuonna 1753 helmikuun 17. päivän jälkeen valkeni maaliskuun 1. päivä. Se oli joillekin ylikäymätön katastrofi.

Hämeenlinnassa siltavoutina toiminut Carolus Adolfus Musse oli syntynyt vuonna 1693 helmikuun 22. päivänä Luhtialan kylässä. Vuonna 1753 hän olisi täyttänyt kunnioitettavat 60 vuotta, mutta toisin kävi.

Carolus kirjoittaa Turussa asuvalle siskolleen Helenille näin: ”Mitä tulee kaikkivaltiaan Jumalan tahtoon, sitä ei käy kiistäminen. Sen sijaan kuningas Adolf Fredrik, joka on veroilla meitä kovasti raskauttanut, ottaa minulta pois merkkipäivänikin niin, etten voi sitä lainkaan viettää. Luoja nähköön, elämäni lyheni yhdessä yössä yhdentoista päivän verran!”

On vaikea sanoa, kuinka tosissaan Musse oli surkutellessaan elämänsä lyhenemistä. Joka tapauksessa hän suri syntymäpäivänsä katoamista kalenteriuudistuksen kitaan vielä moneen otteeseen. Vuonna 1754 päivätyssä kirjeessä hän kertoo siskolleen: ”Tänään täytän yksi seitsemättä vuotta, vaikka syntymästäni ei ole kulunut täydellisesti yksi seitsemättä vuotta, enkä ole koskaan juhlinut kuudettakymmenettä syntymäpäivääni. Kun ajattelen kaikkea tätä, minua alkaa huimata.”

Mussen tavoin meitäkin saattaa huimata, kun pysähdymme miettimään kaikkea sitä, mihin aika hupenee. Kun nukumme 8 tuntia yössä, voimme 90 vuoden iässä todeta, että olemme nukkuneet kokonaista 30 vuotta. Kuka tietää, millaisen salaisen elämän mielemme on elänyt niinä tunteina, joita roomalaiset eivät viitsineet edes laskea.

Uusin Kaupunkiuutiset

29.7.2020

Päivän Hämeen Sanomat

4.8.2020

Fingerpori

comic