fbpx
Kaupunkiuutiset

Kolumni: Kauniisti soi tuulen kannel

Juha-Pekka Koskinen Kuva: Hannu Peltonen
Juha-Pekka Koskinen Kuva: Hannu Peltonen

Kaikella on historiansa, jopa meitä ympäröivillä äänillä. Kun vanha Hämeenlinnan kaupunki perustettiin linnan pohjoispuolelle, moottoritien humina ei juurikaan häirinnyt asukkaita. Kulkupelit olivat hevosvetoisia, mutta eivät nekään äänettömiä olleet. Kaupungin ensimmäistä pääkatua pitkin kulkivat nitisten ja kolisten kiesit, karossit, trillat ja kärryt. Valjaissa helkkäsivät kulkuset, sillä ne varoittivat hajamielisiä kulkemasta hevospelien eteen.

Tyynenä sunnuntaina kaupunkiin kantautui oman kirkon kellojen rytmikäs kumina, mutta tarkkakorvainen saattoi kuulla Vanajankin kirkon kellojen kumun. Kellojen soitto yhdisti väkeä, se oli aina merkki jostakin, mikä kosketti kaikkia tavalla taikka toisella. Torilla saattoi rummunlyöjä kiinnittää kaupunkilaisten huomion, kun tärkeää kuninkaan tiedoksiantoa luettiin ääneen. Jos muistaa vielä, että kaupungin tulliporttien sisällä kukin piti kanojaan, sikojaan ja lehmiään, alkaa äänimaiseman langoista muodostua melkoinen matto. Tähän voidaan lisätä räksyttävät koirat ja kaupunkiin eksyneet silmänkääntäjät ja ilvehtijät, jotka mainostivat esityksiään, huutamalla tietysti, niin ei vanhakaan kaupunki aivan hiljainen ollut.

Kun nyt kulkee Hämeenlinnan rantareittiä pitkin ohi vanhan kaupungin muinaisen sijan, ei entisestä elämästä ole jäljellä linna pois lukien juuri mitään. Vanha kirkko on kadonnut, samoin vanhan kaupungin rakennukset, kadut, kaivot ja tori. Tullipuomit eivät estä kenenkään kulkua ja eläinten äänien sijaan kuulee vain Vanajan toisella puolella ohitse jyristelevän junan ja Tampereentien liikenteen huminan. Muutama yksinäinen meloja saattaa liukua pitkin järven sinistä pintaa, mutta verkkojaan ei veteen laske juuri kukaan eikä rannalla yksikään sielu pese laulellen vaatteitaan.

Olemme menettäneet paljon elävää ääntä ja saaneet tilalle koneiden mekaanisen jylyn. Luemme uutiset hiljaa pää painuksissa omalta puhelimeltamme, niitä ei rummunlyöjän säestyksellä lausu meille linnan kirjuri eikä maaherran lähetti. Kaupunginpuiston Pyövelimäelle ei kokoonnu kansa katsomaan, kuinka pahantekijää rangaistaan. Useimmiten tuolla mäellä saa istuskella rauhassa ja kuunnella tuulen huminaa puiden latvoissa.

Tuulen mukana saammekin parhaan muiston menneiltä ajoilta. Sama ilkeä vihuri, joka 1700-luvun lopulla esti siirtämästä kaupunkia linnan pohjoispuolelta nykyisen Kaupunginpuiston mäelle, soittelee keväisin jäälauttoja Vanajan rannassa. Kun osuu kävelyretkellään sulavan jään ääreen, voi kuulla saman heleän äänen, jota kuunteli jo santasillan tullivouti. Tuuli soittelee tunnollisesti jäistä kanneltaan joka kevät, kuulijat vain vaihtuvat.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset