Kaupunkiuutiset

Kolumni: Kun Vesku Loiri sanoi jumalauta

AP SARJANTO Kuva: Toni Rasinkangas
AP SARJANTO Kuva: Toni Rasinkangas

Lööpit ovat tällä viikolla kirkuneet Vesa-Matti Loirin elämäkerran paljastuksia. Niiden huuruissa ja sänkypaineissa riittää ruotimista, sillä Loiri on niin monumentaalinen hahmo, että hänelle on vetänyt vertoja oikeastaan vain Kekkonen.

Loirin Leino-levytykset olivat nuoruuteni soundtrackia, musiikkia, joka sytytti kipinän laulujen tekemiseen. Kun vuoden 2008 lopulla alettiin kysellä kappaleita ensimmäiselle Loirille kokonaan sävelletylle albumille, oli selvää, että minunkin oli yritettävä.

Suuruudenhulluksihan sitä itsensä tunsi, kun talkoisiin olivat jo ilmoittautuneet J.Karjalainen, Heikki Salo, Paula Vesala, Pauli Hanhiniemi, Timo Kiiskinen ja Tuure Kilpeläinen. Muistelen olleeni puutarhassa kaivamassa jotakin hemmetin kuoppaa, kun tuottaja soitti, että saisin kaksi laulua suuren idolini levylle Hyvää puuta.

Kun sain kutsun levynjulkaisutilaisuuteen Helsinkiin, halusin viedä Veskulle jonkun lahjan. Ostin partiokaupasta hienoimman puukon, jonka löysin, kaiverrutin siihen omistuksen ja hyppäsin junaan.

Noihin aikoihin Loiri oli kaikkein huonoimmassa fyysisessä kunnossaan ja kulki kainalosauvoilla. Niinpä juhlapaikalle oli tuotu iso nojatuoli, jossa maestro otti vastaan onnitteluja. Asetuin jonon päähän ja kun vuoroni tuli, tökkäsin puulaatikkoon pakatun puukon Loirin syliin ja sopersin jotakin.

”Voi jumalauta, ei voi olla totta”, Vesku siunaili. ”Mulla ei ole kunnon kalapuukkoa ollut aikoihin, kiitti ihan helvetisti.”

Juhlakalun ympärillä parveili muita julkkiksia, muusikkoja sekä toimittajia ja lahjapöytä täyttyi kukkuroilleen. Kyttäsin hetkeä, jolloin voisin vaihtaa Loirin kanssa muutaman sanan kahden kesken. Sellainen tulikin.

Kerroin hänelle, kuinka kuuntelin vaneritehtaalla korvastereoista Leino-albumin kappaletta Se kuitenkin liikkuu ja vannoin, että jonakin päivänä minunkin sanani kaikuisivat ikuisuudessa. Hetki oli erikoinen, sillä en ole koskaan kohdannut yhtä keskittynyttä kuuntelijaa ja empatian kykyä. Siinä oli kyynel silmissä molemmilla.

Jutustelun jälkeen ajattelin, että tämä oli tässä. Mestarin ympärillä liehujia riittää ja jokainen haluaa hänestä palasen. En halunnut jäädä taistelemaan suuren miehen huomiosta yhtään enempää.

Kun ilta kallistui lopuilleen, Loirille soitettiin taksi. Hän lähti konkkaamaan kainalosauvoilla kohti hissiä, kun eteisestä kuului huuto: ”Missä mun puukkoni on, tuokaa mun puukko!”

Sitten se meni, puulaatikko kainalossaan. Hävisi minun elämästäni, muistoista ei koskaan.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset