Kaupunkiuutiset

Kolumni: Luovuus tulee meistä, mutta mitä se oikeastaan on?

Jenni Ahtiainen on porilaissyntyinen vapaa kulttuuriradikaali.

Moni miettii, voiko itselleen antaa mahdollisuutta olla luova. Voiko tekstejä tai lauluja – tai jopa päätöksiä tai uudistuksia, joita ei ole ennen ollut, tehdä kasvojaan menettämättä? Vai pitääkö toimia totutun mukaan? Niin kuin aina ennenkin on toimittu. Vaikka on järkevää punnita tekojensa seurauksia, olemme usein omien luontaisten kykyjemme pahin epäilijä.

Luin viikonloppuna Anna-Stina Nykäsen kolumnin koulutuksen ihannoinnista – siitä miten Suomessa suhtaudutaan ylimielisesti ihmisiin, joilla ei ole korkeaa koulutusta. Jäin miettimään ajatusta, onko koulutuksen hankkiminen todella nykyään jonkinlainen ihmisarvon, tai oikeastaan ihmisen mitta.

 

Olen Taideteollisen korkeakoulun drop-out. En koskaan valmistunut, mutten silti ole hävennyt sitä. On silti asioita, joita osaan tehdä ja asioita, joita en osaa tehdä. Kun asustemerkkini alkoi ottaa tuulta alleen, kirjoitti bisneslehti minusta jutun. Olin ylpeä siitä, että otsikossa minut esiteltiin hitsariksi, vaikka juttu kertoi menestyksestäni oletetusti asustesuunnittelijana.

Tuo hetki oli minulle vapauttava. Se, etten ollut muuta kuin mitä oikeasti olin. Miksei muka kouluttamaton hitsarinainen voisi menestyä asustesuunnittelijana maailmalla?

 

Vaikka koulutus on tärkeä asia, se ei silti lupaa menestystä. Ei hyvää työpaikkaa, ei edes elintasoa. Se on julmaa optimismia auvoisesta tulevaisuudesta, jota ei ehkä koskaan välttämättä tule.

Uskon, että suurin osa meistä haluaa kuitenkin tarjota maailmalle parasta laatua omasta itsestään. Jotain, mikä saa aikaan jotain hyvää ja tärkeää. Mutta mitä se hyvä on ja kuka sen tärkeän määrittelee?

 

Ei ole meistä kenestäkään yksin kiinni pystymmekö tekemään maailman eteen mitään hyvää. Ja, mikäli olemme oppineet historiasta mitään, on maailma huono kriitikko. Mutta merkitseekö ihmisen itsensä ominaispiirteet olemassaolossa mitään?

Esimerkki. Monikaan ei käytä arjessaan kamalasti aikaa vaikkapa runojen lukemiseen. Entä moniko kuuntelee biisien sanoittajien lyriikoita? Me käymme töissä, teemme lapsillemme ruokaa ja lähdemme urheilemaan. Meillä on elämä elettävänämme, eivät siihen runot mahdu.

Kunnes, äiti kuolee, sydän särkyy, joku ei rakasta enää ja sitten, alat epätoivoisesti etsiä sisältöä elämääsi ja miettiä onko kenelläkään ollut koskaan ennen näin paha olla. Tai rakastut niin, että haluaisit muuttaa toisen sisälle asumaan.

 

Luovuuden ilmentymät, joita usein taideteoksiksikin kutsutaan, eivät ole luksusta, vaan itse asiassa elämän ylläpitoa. Luovuus tulee meistä ja me tarvitsemme sitä. Mutta mitä se oikeastaan on?

Luovuus luonnollinen tapa olla. Se on sisäsyntyinen ilmentymä jokaisessa meissä. Eikö meidän tulisi ilmaista itseämme meille ominaisimmalla tavalla? Olla kuin revontuli taivaalla tai kukkanen metsässä. Tai rohkea pioneeri työelämässä tai vastuun kantava johtaja tehtaassa.

Ennen kuin voimme olla luovasti oma itsemme, pitää löytää tapa olla ominaisimmillaan.

Syksyn pimeydessä voi olla tervehdyttävääkin louhia se vihdoin esiin.

Uusin Kaupunkiuutiset

30.9.2020

Fingerpori

comic

Päivän Hämeen Sanomat

30.9.2020