Kaupunkiuutiset

Kolumni: Poikkeuksellinen aika vie ruokapöytäkeskustelutkin olennaisen äärelle – "Mikä on elämän tarkoitus?"

Jenni Ahtiainen. Kirjoittaja on porilaissyntyinen vapaa kulttuuriradikaali. Kuva: Matti Piiroinen

Istuimme ruokapöydässä ja mietin ääneen tämänkertaisen kolumnin aihetta. Omat ajatukseni kiertävät uutisvirran vauhdittamaa luuppia koronasta capitoliin tai omissa duuneissa.

Katselin spagettia imeviä ja tomaattikastiketta ympärilleen roiskivia lapsiamme. Kysyin heiltä mistä he kirjoittaisivat, jos he voisivat pohtia sanomalehdessä jotain mieltä askarruttavaa asiaa.

Nuorin, kymmenvuotias, vastasi lihapulla suussaan kirjoittavansa elämän tarkoituksesta. Sama poika tokaisi viikonloppuna auton takapenkiltä, miten elämme tällä hetkellä ”poikkeuksellisen paskamaisia aikoja”. Totta.

Kaksitoistavuotias jatkoi sanomalla ”elämäntarkoitus on 42”. Tyttö kuunteli joululomalla Linnunradan käsikirjan liftareille ja elää edelleen galaksimme parodiaa. Ja ihan hyvä niin.

Kymmenvuotiaalla on vielä käsikirjat lukematta. Hän ärsyyntyi ja vastasi: ”Ei kun mä kirjoittaisin tästä kokonaisuudesta, mikä on meidän tarkoitus olla täällä”.

 

Huh huh! Elämän tarkoituksella siis mennään, miksei mentäisi.

Omalla linnunradallamme yksi urpo tekee sitä, siksi toinen jonne väittää tätä ja viruksetkin vaan muuntuu. Ei ole mikään ihme, että tässä maailmantilanteessa lapsi ihmettelee sitä, mitä aikuinen ei muista enää pohtia. Elämän tarkoitusta.

Olen aivan liian vanha ja omilla edesottamuksillani tahrittu aikuinen pohtimaan elämän tarkoitusta lapsen näkökulmasta. Nakkaan haarukallisen suuhuni ja kehotan lapsia ottamaan lisää ruokaa.

Todellakin, elämme nyt hyvin pimeässä maailmassa, myös aikuisen näkökulmasta.

 

Mielestäni tätä aikaa määrittelee parhaiten selviytyminen. Sitä edeltää uudistuminen ja kasvu, jonka avulla tapahtuu kehitystä parempaan. Halu nähdä tulevaisuus on ihmiselle ominaista käytöstä. Tai ainakin pitäisi olla. Ja sitä on taistelun keskellä vaikeaa selittää lapselle.

Lapsi näkee toisin, vähän lähemmäs. Ensin ei saa enää nähdä mummua ja pappaa. Sitten ei saa mennä kouluun. Yhtäkkiä ei saa enää nähdä edes kavereita eikä harrastaakaan mitään.

Eikä muutos parempaan ei tapahdu nopeasti. Maailma parantuu ja kehitys tapahtuu ajan kanssa. Tämä aika ennen sitä parempaa aikaa on pojan sanoin juurikin poikkeuksellista aikaa.

 

Kolmetoistavuotias poika vei lautasen tiskikoneeseen ja sanoi: ”Mun mielestä elämän tarkoitus on suojella heikompia”.

Otan rätin ja pyyhin iltatähtien kastikkeenroiskeita pöydästä. Minulle kaiken muun väännön tulisi olla toissijaista.

Tyttö jatkoi: ”eli elämän tarkoitus on antaa elämälle tarkoitus”.

Nuorin poika nousee pöydästä ja lopettaa keskustelun sanomalla: ”Minusta tulee isona liikunnanopettaja”.

Keittiöön jää ihana fiilis. Ihan ytimessä ollaan.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset