Kaupunkiuutiset

Kolumni: Stressi paljasti totuuden – En olekaan stoalainen matriarkka vaan tiuskiva mässäilijä

Ani Kellomäki Kuva: Muu
Ani Kellomäki. Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija.

Elän turbulenttia kohtaa. Molemmat lapset muuttavat uusiin koteihin aika tarkalleen kahden viikon kuluttua. Heidän puheissaan on alkavaa ja jatkuvaa opiskelua, työpaikan hakuja, kaikenlaista innostunutta ponnistamista uusiin elämiin.

Koti on täynnä kiihkeitä tunnelmia. Jännitystä ja puhumisen tarvetta. Irrottautumista meistä vanhemmista, alkukodista, lapsuudesta.

Samaan aikaan on tietysti tätä omaakin olemista: kesäloman jälkeen jatkuvaa työtä ja yleistä säätöä. Koronahommatkaan eivät loppuneet kesään niin kuin kaikki toivoimme. On siinä yhteensovittamista.

Kaikki pallot ilmassa

Arjesta ei ole vielä oikein tietoakaan. Kaikki pallot tuntuvat olevan ilmassa yhtä aikaa. Jos jälkikasvulla on edessä suuri tuntematon, on se meillä vanhemmillakin. Puolison kanssa ihmettelemme nyt, millaista elämää täällä talossa elelläänkään, kun olemme kaksin ekaa kertaa pariin vuosikymmeneen.

Keitä olemme ilman päivittäisiä isä- ja äitihommia? Millaisessa vuorokausirytmissä alkaisimme elää nyt, kun sen voi vapaasti määritellä? Millaisia ruokia haluamme syödä, kun vain meidän kahden mielihalut otetaan huomioon – ja nekin ovat keskenään erilaiset? Mistä tykkäsimmekään ihan vain meinä, kaksin?

Uusi ajanjakso alkamassa

Minulle on tässä kesän aikana valjennut mullistava juttu ajasta. Kuvittelin aina, että lapsiperheaika on elämän päätapahtuma. Sitä ennen oli virittelevää alkusoittoa ja sen jälkeen koittaisi jäähdyttelevä finaali.

Nyt alkaa selvitä, että kyseessä oli verrattain lyhyt ajanjakso elämää, noin 20 vuotta, ja että on vielä aikamoinen taival edessäkin. Ei tässä ihan vielä kai kannata asettua arkkuun odottelemaan.

Stressaantuneena sietämätön

Millaiseksi tämä elämä tässä viritellään, hyvässä lykyssä seuraavaksi 50 vuodeksi?

Olisi luotava nahka, mutta se on stressaavaa hommaa. Ja tämäkin on tässä paljastunut: olen stressaantuneena sietämätön.

Normaalitilassa olen sopuisa, lempeä ja mukautuvainen naureskelija. Stressaantuneena esiin ilmestyy tuhlailevainen mässäilijä, joka pyrkii kontrolloimaan kaikkea ja kaikkia. Nipotan, huomauttelen ja pureskelen poskilihojani. Ja munkkeja.

Haluaisin olla stoalainen matriarkka, joka luotsaa tukevassa persjalkaisessa tanassa perheensä läpi tuulen ja tuiskun takaisin tyveneen. Sen sijaan riivailen kuin päälle jämähtäneen premenstruaalioireyhtymän pyörteissä.

On ikääntymisen inhottavimpia asioita tajuta tällaisia asioita itsessään.

Tasaisen elämän odotusta

Huomaan odottavani joulukuuta. En niinkään mieti pukkia ja hankia, vaan ihan tavalliseksi tasoittunutta uutta elämää. Sellaista, jossa osaamme jo olla kaksin täällä talossamme.

Jossa lapset toivottavasti vierailevat luonamme ainakin pyykinpesun ja ilmaisen ruuan toivossa, ja jossa minun poskilihojeni syvät rallit ovat parantuneet taas kimmoisaksi limakalvoksi.

Ei siihen ole kauaa. 98 päivää tasan.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset