Kaupunkiuutiset

Kolumni: Tartuin tiukasti hanuriin, ja mikä ilo siitä syntyikään!

Ani Kellomäki Kuva: Taru Arnkil
Ani Kellomäki. Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija. Kuva: Taru Arnkil

Kävi niin, että tulin perjantaina lounaalta kotiin harmonikka kassissani. Niin voi käydä, jos kolmasti peräkkäisillä kirppisreissuilla eteen on osunut kurttu, ja nostalgia nousee pitelemättömän suureksi.

 

En tuntenut isoisääni. Tapasin hänet vain muutamia kertoja, ja yksi kerroista on jäänyt mieleeni voimakkaana. Olin alle kouluikäinen, ja ukkini soitti harmonikkaa. Se oli suuri, punainen ja helmiäisellä koristeltu. Kappaleena klassinen Metsäkukkia. Pääsen vaivatta tuohon maagiseen hetkeen edelleen, yli 30 vuoden jälkeen.

 

Soitto ja soitin teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Sen jälkeen, viime perjantaihin saakka, olen aika ajoin haaveillut harmonikan omistamisesta. Olen haaveillut pelimannimusiikin soittamisesta ja kunnon humpan rytkeestä. Metsäkukista omissa sormissani. En tiedä soittimesta mitään, mutta olen kyllä musiikki-ihmisiä. Soitin viulua vuosikymmenen verran, ja rakastan sitä arvoituksia ja mahdollisuuksia, jotka jokainen soitin kätkee sisälleen.

 

Minulla oli tuona perjantaina herkkä olo. Podin uuden työn aiheuttamaa epävarmuutta ja olin altis herätteille. Ja siinä se sitten oli, smaragdinvihreä soitin. Kokeilin sen näppäimet kirpputorihyllyjen välissä nopeasti läpi ja totesin, että ääntä lähtee jokaisesta. Kävelin kassalle ja kannoin soittimen kotiin.

 

Ensimmäisen tunnin verran yritimme musiikissa hyvin lahjakkaan tyttäreni kanssa murtaa instrumentin koodia aivan nollatiedoin. Painoimme tuosta, vedimme tästä ja nauroimme katketaksemme syntyville äänille. Lopulta etsimme pianon avulla oikeat sävelet oikeiden nappuloiden alle. Tein niin kuin aikuinen saa tehdä: kirjasin tussilla kirjaimet oikeille kohdille.

 

Vähitellen alkoi löytyä oikeita ääniä. Välillä jopa oikeissa kohdissa. Pieniä melodianpätkiä. YouTube-videon avulla otteita ja oivalluksia. Nyt osaan alkeellisimman Emman valssin molempien käsien osalta, vaikken vielä yhtä aikaa. Ja hyvin harva asia on tuottanut minulle yhtä paljon puhdasta iloa, kuin tämä muutamalla kympillä kotiin lunastettu kapine!

 

Ajattelen ukkiani, kun soitan. Kuron välimatkaa kiinni. Ja nautin suunnattomasti siitä, etten osaa mitään. Jonkin uuden asian opettelu niin, ettei siitä joudu kenellekään vastuuseen, on ihanaa. Ei soittotunteja, tutkintoja tai kotiläksyjä. Vain itselle iloksi kokeilua ja intoilua edistymisestä.

 

En halua koskaan menettää kykyäni innostua uusista asioista. Se on supervoima pandemioita ja paskamyrskyjä vastaan. Elintärkeä elvytyskeino. Joskus mahdollisuus isoimpaan iloon odottaa kirpputorin nurkassa hakijaansa keskellä tuikitavallista lounasreissua. Tartu siihen, kun osuu kohdalle!

Uusin Kaupunkiuutiset

24.10.2020

Fingerpori

comic

Päivän Hämeen Sanomat

26.10.2020