Kaupunkiuutiset

Kolumni: Vielä kerran pojat! – Rocky Balboa ei koskaan kuole

Kuva: Toni Rasinkangas
Kuva: Toni Rasinkangas

Tänä kesänä telkkarista tuli uusintana Rocky-elokuvien sarja. Vaikka olen nähnyt nämä kaikki rainat moneen kertaan, ihmeekseni huomasin, että katsoin ne jälleen kerran.

Paljon noita leffoja pilkataan ja naureskellaan, mutta siihen kuoroon en voi yhtyä ja pelkästään tunnesyistä. Monille minun sukupolveni miehille Sylvester Stallonen esittämä sympaattinen katujen kasvatti on itse elokuvien kömpelyydestä huolimatta jollakin tavalla todellisuutta.

 

On vaikeaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, kun 14-vuotiaana punttisalilla käyvänä pikkupoikana näin ensimmäisen Rocky-filmin. Ei mennyt monta päivää, kun olin ruinannut äitiä ostamaan minulle samanlaiset vaaleanharmaat hikihousut ja hupparin.

Koulupäivänä heräsin kello 6.00 aamulla, vedin naamariin kolme raakaa kananmunaa ja lähdin lenkille keskustan kaduille.

Asiaan toi erityistä hohtoa se, että minua vanhempi lenkkikaverini Ari oli aivan hätkähdyttävän paljon Stallonen näköinen. Ikävä kyllä Ari lähti pian armeijaan laskuvarjojääkäreihin ja siihen ne juoksut sitten minun osaltani jäivät.

 

Olen koko aikuisikäni vehdannut satunnaisesti punttien kanssa ja harrastanut pitkään kamppailulajejakin, mutta tuloksissa ei ole koskaan ollut kehumista. Nykyään ei lihaksista ole jäljellä sitäkään vähää.

Sitten tulee joku Rocky-elokuva televisiosta. Siinä kohdassa, kun nyrkkeilijä saa kulloisenkin päänsisäisen ongelmansa selvitettyä ja trumpetit alkavat soida, meikäläinen itkee. Aina.

Niin raihnaista minusta ei kai tulekaan, etteikö silloin mielessäni syttyisi taas ajatus nousta suosta.

Vielä kerran, pojat! Siinä lienee kaikessa yksinkertaisuudessaan näiden elokuvien voima.

 

Taiteesta ei näiden elokuvien kohdalla voi puhua, vaikka ensimmäinen osa olikin aivan kelpo ja voitti jopa parhaan elokuvan sekä ohjauksen Oscar-patsaan.

Jatko-osien käsikirjoitukset ovat noudattaneet aina samaa kaavaa ja nyrkkeilykohtaukset ovat täysin epärealistisia. Tarinoiden kehnoudesta huolimatta Syltty voittaa minut aina jotenkin puolelleen.

 

Vaikea edes kuvitella, mitä nuorempi sukupolvi Rockysta tai Stallonesta ajattelee. Hänen nykyään ryppyisestä naamastaan, koomisesta tavastaan huutaa suu vinossa tai noista machoilua ja veripalttua tulvivista elokuvista, joille ei loppua näy, vaikka päätähti on 74-vuotias. Voi olla, että koko homma kallistuu vitsin puolelle.

Minulle Stallone tulee olemaan aina Rocky, lämminsydäminen luuseri, josta kasvaa voittaja paljolti läheisten ihmisten rakkauden ja kunnioituksen kautta. Hänen vanhenevassa hahmossaan on jotakin hyvin koskettavaa, melkeinpä pyhää, paljon noita elokuvia suurempaa.

 

Uusin Kaupunkiuutiset

26.9.2020

Fingerpori

comic

Päivän Hämeen Sanomat

27.9.2020