Kaupunkiuutiset

Loistelias luontokuva onnistuu kännykälläkin

Intohimoisen harrastelijakuvaajan Tuulikki Piikkilän hallitut ja puhuttelevat luontotutkielmat ovat herättäneet huomiota alaan vihkiytyneiden keskuudessa. Vuonna 2013 hän voitti Suomen Luonnon kesäkisan kuvallaan Liian paksu perhoseksi ja ylsi myös yleisöäänestyksen kakkoseksi toisella hyönteisaiheellaan.

– Kuvaamiseeni tuli joku fokus vuonna 2010, kun aloin tehdä havaintoja ja yritin ikuistaa niitä, Piikkilä kertoo.

– Visuaalinen puoli tuli mukaan vasta myöhemmin. Tykkään kaikenlaisista siivekkäistä ja maisemakuvat tai kukat olivat aluksi kauhistus.

Kelkka kääntyi kuitenkin kokemusten karttuessa.

– Ajattelin ensin, että maisemat ovat hemmetin tylsiä, mutta sitten opin, ettei näin ole. Kännykkä soveltuu maisemakuvauksiin erinomaisesti.

– Kukissa herätti se, että kuvakulman löytäminen on kaiken ydin. Siitä syntyy tyyli joka erottuu.

 

Monet Piikkilän otoksista on näpätty Nokia N95-puhelimella, jossa on hänen mukaansa loistava kamera. Myöhemmin se vaihtui Samsungin S II T -malliin. Lisäksi hän kuvaa digijärjestelmäkameralla.

– En osaa mitään kuvaamiseen liittyvää erityistä tekniikkaa, minä vaan kokeilen, hän tunnustaa.

– Kuvaan markkinoiden halvimmilla laitteilla, mutta ulottuvuudella on toki merkitystä. Kännykkäkameroissa on nykyään ihan loistava syväterävyys.

 

Piikkilä kertoo kuvaavansa aina, kun se on mahdollista ja pyrkivänsä neljään tuntiin viikossa.

– En reissaa aiheiden perässä, vaan kuvaan siellä, missä menen. Tästä syystä valtaosa kuvistani on Hämeenlinnasta ja Iittalasta. Ensimmäisenä kesänä kaikki ruudut taisivat tulla lähiluonnosta 50 x 50 metrin alueelta.

– Kuvia tutkimalla voi oppia paljon ja voisin tuntitolkulla katsella muiden kuvia. Luonto on nykyään vain yksi elementti kuvissani. Ennen en halunnut niihin rakennuksia, teitä tai mitään muuta ihmisen tekemää, mutta kun ympäristöä tutkii enemmän, alkavat myös rajapinnat kiinnostaa.

 

Seuraavassa Tuulikki Piikkilä kertoo omin sanoin otoksistaan:

 

KUVA 1.

Vuoden 2013 kilpailukuvani Suomen Luonnon järjestämään luontokuvakilpailuun. Kisan voittajaksi valitun kuvan nimi on ”Liian paksu perhoseksi”. Se on kilpailun historian ensimmäinen voittokuva, joka on otettu kännykällä. Kuvaa ei ole jälkikäsitelty lainkaan. Kuvan voimakas sinisyys tulee mökkijärvestä. Eksoottista tunnelmaa lisäävät vaaleanvihreät ritariperhosen toukat, eikä tietyiltä japanilaisilta vaikutteilta voida välttyä luhtasuoputken kukinnoissakaan.

Kännykkäkuvaamisen suola on sen erinomainen syväterävyys. Olen kohdistanut kuvani etualalla näkyvään toukkaan, jolloin kuvaan automaattisesti syntyy syväterävyyttä.

 

KUVA 2.

Ensimmäisinä kuvausvuosina väheksyin kukkakuvaamista, monista syistä. Yksi keskeisimmistä oli se, että se oli selvästi ”naisten juttu”. Vasta havainto siitä, että valon hyväksikäyttäminen tuo niihin uuden ulottuvuuden, sai minut innostumaan.

Tuoreessa kuvassa on arovuokko Virosta. Voimakkaassa vastavalossa kukan piirteet ja valkoisuus korostuvat. Viestini on, älä pelkää kokeilla uutta.

 

KUVA 3.

Kuvassa ”Kätketty” on toukokuun 2. päivä ja maisema on vielä riisuttu. Puurivistöjen keskellä on lato. Se, mikä tuolloin on vielä kätkettynä, on lehtien puhkeamisen jälkeen kadonnut. Tasapäiset koivurivit rytmittyvät kuusirivien kanssa. Maisema odottaa lämpöä ja vettä. Kuvaa on kuvattu sanoin ”räsymatto”, ”mosaiikkiia”, ”meditatiivinen” ja ”Marimekko-kuosi” (muutamia poimintoja Instagramista). Syystä taikka toisesta sen vähäeleisyys puhuttaa meitä suomalaisia, mutta myös ulkomaalaisia.

Sosiaalinen media on kääntänyt aikaisemmin suosimani vaakakuvan pystyyn. Pystykuva toimii nykyisissä älypuhelimissa paremmin ja antaa katsojalle enemmän kuvapintaa kuin vaakakuva. Se haastaa kuvaajan myös uudella tavalla löytämään kultaisen leikkauksen.

 

KUVA 4.

Oma mielenkiintoni on kaikkina vuosina ollut erityisesti siivekkäissä: linnuissa ja perhosissa. Jos alkuvuosina kyse oli mahdollisimman monien havaintojen ikuistamisesta, viimeiset vuodet on tavoite ollut saada pikemminkin visuaalisesti kaunis kuva. Bonusraitana ehkä huikea tilanne, kuten tässä ”(M)idaksen kosketus”.

Kaksi Plebeijus idas (ketosinisiipi) -naarasta ahdingossa. Misumena vatia (kukkaravukki) -naaras on päättänyt saada itselleen ja jälkikasvulleen hyvän saaliin. Ravukin saksissa olevan ketosinisiipinaaraan avuksi rientää toinen naaras, joka ravukkia päin lentämällä saa aikaan se, että ravukki ryhtyy tavoittelemaan myös sitä. Kaksi yhden hinnalla? Sillä samalla hetkellä, jolloin ravukki tavoittelee uudelleen toista ympärillä lentävää Idasta, vapautuu sen kynsistä myös toinen naaras. Ravukki jää tilanteessa tyhjin käsin. Arvailtavaksi jää, onko tarinalla onnellinen loppu? Jos on, miksi idaksen onni on tärkeämpi kuin ravukin onni?

Asiasanat

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset