Kaupunkiuutiset

Marskin keppi

Aurinko paistoi. Pyöräilin kaikessa rauhassa Lahdensivuntien ja Visamäen pellon välisellä pyörätiellä kohti keskustaa, kun kuulin takavasemmalta rouhean autonmoottorin murahduksen. Ääni erottui normaalista liikenteen kohinasta sen verran, että vilkaisin taakseni.

Musta Ford Zephyr, brittiläinen 60-luvun siipiauto. Se kiihdytti rinnalleni, kurvasi puiden väliin nurmikkopenkalle ja poukkasi siitä eteeni pyörätielle. Jarrutin, mutta auto kääntyi niin, että sen etulokasuoja osui etupyörääni ja sysäsi minut ojan yli pellolle.

Hukkasin pyöräni ja heitin muutaman holtittoman voltin pitkin peltoa. Kypärää minulla ei ollut, mutta pää tuntui silti säilyneen suunnilleen ehjänä. Olo oli kyllä sekava, ja joka paikkaan sattui.

Zephyr oli pysähtynyt pyörätielle. Apumiehen ovi heitettiin auki. Ratin takana istui matala mutta leveä tumma mies, jolla oli peililasit, ruskea nahkatakki ja käskevä ääni:

– Kyytiin sieltä!

En ollut sinä kunnossa, että pakoyritys olisi houkutellut. Kömmin pystyyn ja kompuroin pellon laitaan ojan yli pyörätielle. Kuski oli jo avannut oven, mutta pysähdyin auton viereen.

– Mitä sä tolleen törmäilet? kysyin. – Siinä olis voinut käydä huonosti. Pyörästä on etuvanne mutkalla…

– Kyytin nyt!

Ääni oli sen verran käskevä, että tottelin. Ovi paiskautui kiinni, kun mies hyökkäsi pyörätietä eteenpäin. Visamäentien risteyksestä hän palasi Lahdensivuntielle ja lähti Helsinkiin päin.

Hetki ajettiin hiljaisuuden vallitessa. Voisi sanoa uhkaavan hiljaisuuden. Samalla inventoin vahinkoja. Pyörä menisi korjaukseen, raajoissa ja kropassa tuntui sekalaisia uusia kipuja ja päätäkin särki. Kirjastokassikin oli jäänyt pellolle.

– Mitä hittoa sä oikein haluat, Mara? kysyin.– Marahan sä olit?

– Oon vieläkin, mies murahti. – Sä kävit meillä pari viikkoa sitten, eiks niin?

– Joo, siivoomassa. Sun äitis oli jättänyt kännykkänsä Tavastilan eteen ja mä erehdyin vastaamaan siihen.

– Missä on Marskin keppi?

– Mikä se on?

– Niinku et tietäis, Mara sanoi ja kääntyi Hattelmalan risteyksestä vasempaan, ennen entistä soramonttua taas vasempaan Hakovuoren juurelle, siitä oikeaan Hakolahdentielle kohti Vanajan rantaa. Tie sukelsi vehreään lehtoon, jonne auringonvalo ei yltänyt. – Jumalauta, veit äiten kalleimman aarteen.

– En mä mitään vienyt. Jos se on vaan siivouksessa siirtynyt toiseen paikkaan?

– Ei meillä mikään siirry toiseen paikkaan niin, ettei äite huomaa.

Minun täytyi myöntää, että tuossa oli perää. Alma-mummo oli vahtinut siivousurakkaani kuin ainakin entinen siivoustyönjohtaja.

– Mikä se Marskin keppi edes on? Mannerheimin kävelykeppi, vai?

– Niin. Äite oli Aulangolla huonesiivoojana, kun Marski kävi siellä sodan jälkeen. Marski antoi keppinsä äitelle, sanoi että kun näkee noin kauniin nuoren naisen, vanhakin nuortuu eikä tarvii keppiä vähään aikaan.

– Jaa niin, muistin. – Olihan se siellä kirjahyllyn päällä. Komee keppi olikin, visakoivua varmaan ja koristekaiverruksia. Mä ihmettelin, mitä se siellä tekee, muttei tullut kysyttyä.

– Nythän ton kuulit. Missä se keppi on?

– En mä ottanut sitä sieltä. Pyyhin vaan pölyt siitä, kun äitis huomautti.

– Äite on kova huomauttelemaan, Mara myönsi ja pysäytti auton Vanajan rantaan. – Ulos.

– Mitä sä nyt meinaat? ihmettelin.

– Sä jäät tähän. Sä saat vuorokauden aikaa hommata sen kepin takas. Muuten ottaa ohraleipä.

– Ei mulla ole mitään ohraa vastaan, mutta…

– Turpa kiinni! Kiitä onnees, että mä puhuin sun puolestas. Systeri olis halunnut hakata sut heti.

– Kiitos nyt tästäkin vähästä.

– Sulla on kakskytneljä tuntia. Ei sekuntiakaan sen yli!

Mara kurkotti ohitseni avaamaan auton oven, sysäsi minut ulos ja pamautti oven kiinni. Hiekka pöllysi, kun Zephyr kaasutti tiehensä.

Linnun livertelivät rantalepikon varjoissa, peilityyni Vanaja heijasteli valkoisia kumpupilviä. Haistoin yhä Maran pistävän deodorantin ja partaveden. Menneniä varmaan.

Rannassa oli lasikuituvene airoineen. Hetken jo ajattelin, että voisin soutaa Shanghaihin ja eksyttää Maran jäljiltäni.

Ikävä kyllä vene oli lukossa.

Otin kännykän taskustani ja soitin Koskelalle.

– Sähän kävit siellä Jukolassa sen mummon luona siivoamassa? tarkistin.

– Viime viikolla, joo. Miten niin?

– Muistatko sä sellaista komeesti kaiverrettua visakoivuukeppiä? Oli kirjahyllyn päällä.

– En mä muista. Miten niin?

– No kun se on kadonnut. Alman poika vaatii sitä multa.

Koskela hiljeni. Se ei yleensä lupaa mitään hyvää.

Lopulta Koskela tunnusti:

– Mä kyllä vein sieltä pari muovikassillista sekalaista rojua roskiin. Mutta tuskin niissä oli mitään arvokasta.

– Se keppi oli saatu Mannerheimilta.

– Oho.

– Oho tosiaan, huokasin.

Kohtaloni oli sinetöity.

Vai voisiko kepin jotenkin vielä löytää roskiksesta? Tai kaatopaikalta?

– Tule hakemaan mut, komensin. – Lähdetään ettimään sitä keppiä.

– Mä oon kohta siellä, Koskela lupasi ja lopetti puhelun.

Odotin puhelin kädessä, kunnes hän soitti takaisin ja kysyi:

– Missä sä oot?

Ei kovin lupaava alku etsinnälle.

Jatkuu elokuussa…

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset