Kaupunkiuutiset

Tapani Baggen tammikuun tarina: Matkailuauto

"Pienistä katonrajaikkunoista näin vain kaistaleet harmaata taivasta... Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme tai mikä minua ulkona odottaisi." Kuva: Elena Elisseeva

Siinä se seisoi jürmalalaisen rantahuvilan pihassa: Koskelan uusi matkailuauto. Tai ei se ihan uusi ollut muuten kuin Koskelalle. Armeijanvihreä GAZ 66 -kuorma-auto, jonka ruostepilkut saivat näyttämään maastokuvioiselta. Auton takaosa muistutti yläreunoistaan pyöristettyä konttia, jossa oli sivuilla pienet ikkunat kanttausten kohdalla. Ikkunoista ei näkynyt sisään, mutta ainakin renkaissa oli ilmaa.

– Kasineljämallia, ajettu vasta kolme miljoonaa kilometriä, Koskela sanoi. – Oli viimeksi keikka-autona Janiksen tanssibändillä.

– Niinhän Pete sanoi, myönsin. – Miltä se näyttää sisältä?

– Peräovi on auki. Kato ite.

Katsoin. Sisäseinät olivat kirkkaanvihreät, katto oranssi. Sivuseinillä oli rautakehyksiset laverit, ohjaamonpuoleisessa päädyssä karu minikeittiö kaasuliesineen ja -jääkaappeineen ja keltaista maalia hilseilevine lastulevykaappeineen. Kalustus taisi olla peräisin yhdeksänkymmentäluvulta, jolloin kärry oli ilmeisesti muunnettu armeijakäytöstä asuntoautoksi.

– Mitäs tykkäät? Koskela kysyi. – Onko hieno vai onko hieno?

– On se, myönsin, mutta jätin arvottamatta.

– Mitä sulla on päälläs?

Kysymys tuli omenapuilta päin, ja sen esitti huvilan ja autonkin epävirallinen omistaja Janis, joka oli parhaillaan omalla lomalla vankilasta trimmaamassa omenapuita.

– Koskelan salirytkyt, vastasin. – Omat vaatteet haisi ikävästi viinalta.

– Noissa sä näytät ihan pummilta, Janis kritisoi. – Käy hakee yläkerrasta joku mun puku, ihan mikä vaan. Ja paita. Eihän tommosta kestä kattella.

Suostuin mielelläni ehdotukseen. Koskelan salirytkyt olivat paitsi hikisiä, myös lahkeiltaan ja hihoiltaan pitkiä ja vyötäröltä piukkoja.

– Mee vaan, Koskela lupasi, – mutta muista tuoda mun salikamppeet takas. Mä tarviin niitä taas heti, kun mä saan kuntosalin kuntoon kellarissa.

– Eli kun oot saanut talos rakennettua uudestaan keittiöremontin jäljiltä.

– No se vähän karkas käsistä…

– Sellaista sattuu, Janis sanoi. – Munkin piti vaan vähän kouluttaa Jomasta, mutta mä tapoin sen.

Koskela ja minä nyökkäsimme, kun emme muutakaan uskaltaneet.

Janiksen entinen vaimo Virpi tuli sanomaan, että hän oli luvannut matkailuauton Koskelalle, kun ei hänellä ja hänen uudella miehellään Petellä ollut varaa maksaa Koskelan ja Aimo Kirveen hääkeikkapalkkiota.

Koskela suojautui auton kulman taakse ja minä lähdin kiireesti kohti huvilaa, vaatteita vaihtamaan. Pahaa aavistamaton Pete palasi juuri karkumatkaltaan hiekkarannalta, naapurin aidan luota.

– Teidän onni, että mä oon käynyt vihanhallintakurssin, Janis sanoi. – Nyt mä vaan leikkaan omenapuita.

Tuokion kuluttua palasin pihalle kaksirivisessä tummansinisessä liituraitapuvussa ja punakeltaisessa havaijinpaidassa. Koskelan risat tennarit eivät ihan istuneet kokonaisuuteen, mutta minkäs teit. En uskaltanut venyttää Janiksen vieraanvaraisuutta omin luvin.

Janis oli sillä välin parturoinut omenapuut loppuun. Niissä ei ollut enää yhtään oksaa.

– No niin, nyt näyttää paremmalta, Janis sanoi minulle ja kysyi Koskelalta: – Heitättekö mut takas Brasaan? Mä oon taas valmis vankilaan.

– Mikäs siinä, Koskela lupasi. – Mee tonne taakse.

– Tiedätkö sä, missä Brasa on?

Koskela pudisti päätään.

– Sä vissiin tiedät?

– Mä voin neuvoo tien.

Ohjaamossa oli vain kaksi paikkaa, koska valtava peltinen keskikonsoli vei melkein kahden ihmisen tilan. Minä jouduin siis laverille taakse.

Hyvästelimme krapulaisen nelikymppisen nuorenparin ja lähdimme matkaan. Koskelan Volvo jäi pihaan odottamaan myöhempää hakua.

 

Pienistä katonrajaikkunoista näin vain kaistaleet harmaata taivasta, joka muuttui pian mustaksi, kun Koskela käynnisti ikivanhan dieselin. Tuntui kuin pakokaasut olisivat tunkeneet takaosaan. En kuitenkaan ehtinyt kovin pitkään pelätä häkämyrkytystä, kun auto lähti liikkeelle ja jouduin pitelemään kaksin käsin kiinni liukkaan mutta kivikovan keinonahkapäällysteisen laveripenkin rautareunoista, jotten olisi pudonnut tahmean kumimaton peittämälle lattialle.

Auto hyppi ja heittelehti huonokuntoisilla kinttupoluilla. Emme taatusti kulkeneet Jürmalan pikatietä pitkin. Muutaman kerran pysähdyttiin, ehkä liikennevaloihin tai odottamaan, että lampaat kulkivat tien yli. Kun höykytys lopulta päättyi, arviolta muutaman vuorokauden päästä, ja pakokaasut alkoivat taas vaikeuttaa hengitystä, nousin kiireesti avaamaan peräoven.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme tai mikä minua ulkona odottaisi.

 

Jatkuu helmikuussa…

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset