Kaupunkiuutiset

Mökki

– Siinä se nyt on, Koskela sanoi. – Mitäs sanot?

En sanonut mitään.

Valokuvassa komeili kyllä hieno kelohonkahuvila merenrantakalliolla, käkkärämännyt somisteena. Taustalla häämötti synkkä kuusikko ja pahasti nyykähtänyt huussi tai vaja.

– Se piharakennus pitää purkaa, Koskela lisäsi. – Mutta sano nyt jotain!

– Ainakin tää on värikuva, sanoin lopulta. Koskela oli ostanut samalta sipoolaiskalastajalta veneen, joka oli netin mustavalkokuvissa näyttänyt oikein hienolta ja hyvin varustellulta, mutta ollut silkkoa sisältä.

– Ootas kun näät sen luonnossa! Koskela intoili.

Lupasin odottaa. Oltiin sentään autossa matkalla Sipooseen mökkiä katsomaan. Olin taas vastannut Koskelan kutsuun vastoin parempaa tietoani.

Matka taittui rämisevällä pikku-Rellulla. Pakoputki pärisi ja savutti, taustapeilin varresta heiluivat neonvihreät karvanopat.

– Mä sain tän lainaksi naapurin pojalta.

– Ei Volvoa löytynyt?

– Löytyi, Rastilan soramontusta poltettuna. Vakuutus ei korvaa, kun avain oli vieläkin virtalukossa.

– Rankkaa, sanoin.

Puolitoista tuntia myöhemmin Rellu oli parkissa pikkutien päässä. Mereltä kävi kohtalainen tuuli, joka taivutti käkkyrämäntyjä ja kuusia. Kelohonkahuvila kohosi kalliolla edessämme ja näytti aivan samalta kuin kuvassa.

– Mitä mä sanoin, Koskela sanoi. – Kun Kirsi näkee tän, se tulee heti takas muksujen kanssa.

– Mihis se on lähtenyt? ihmettelin.

– Tervakoskelle.

– Epätoivoinen teko.

Koskela avasi auton oven.

– Mun olis kuulemma pitänyt kysyä siltä ennen kuin mä tein näin isoja ostoksia.

– Etkö sä sitten kysynyt?

– Ei se olis kuitenkaan antanut lupaa. Se on aina niin järkevä. Mutta eihän tällasta tilaisuutta voinut…

Koskela olisi selittänyt pitempäänkin, mutta nousin autosta ja lähdin menemään polkua pitkin kohti mökkiä. Koskela lukitsi Rellun ja tuli perässä.

Pysähdyin kuistille katselemaan maisemaa. Harmaanakin päivänä se oli komea. Merta riitti edessäpäin Viron rannikolle saakka. Kaukana näkyi rahtilaivoja konttipinoineen. Aivan rannassa oli pieni sauna laitureineen.

– Onko tää varmasti oikea osoite?

– Strandvägen 107. Ja tossa mökin kulmalla on 107.

– Miksei tosta rantasaunasta ollut kuvaa?

Koskela tuhahti ja tunnusteli ovenkamanan yläreunaa.

– Täällä piti olla avain…

Kohta hän tunnusteli kumpaakin sivua, päätyi lopulta polvilleen oven eteen.

– Hitto, se on varmaan pudonnut lankkujen välistä kuistin alle!

Näytin kynälampulla valoa ja yritimme kumpikin tähystää.

– Tossa! Ei, se on tölkin nipsu…

Sen kummempaa ei näkynyt. Koskela otti lampun kädestäni ja kiersi kuistin päätyyn, pujottautui kallion ja laudoituksen välistä kuistin alle. Minä en siitä raosta olisi mahtunut.

Aikansa rymyttyään ja kiroiltuaan Koskela palasi kuistille ruosteinen vasara käsissään.

– Löytyi yleisavain.

Vasara heilahti, ovilasi sälähti rikki. Koskela pyyhki vasaran sivulla sirpaleet pois puitteiden reunoista, laski yleisavaimensa seinänjuureen, veti nyrkkinsä pusakanhihan suojaan ja työnsi käden ovesta sisään. Ovi aukesi pienen raplaamisen jälkeen. Samalla aukesi Koskelan ranteen syrjä, kun se osui särkyneen lasin reunaan.

– Ei sentään valtimo mennyt, sanoin.

– Ei mennyt. Lasi ja lukko pitää uusia. Mä soitan heti Nikkilään lukkofirmaan ja lasiliikkeeseen.

– Sido nyt ensin toi haavas, ettet sotke joka paikkaa.

Koskela aukoi tupakeittiön kaapinovia ja löysi sidetarpeet. Sillä aikaa minä katsoin ympärilleni.

– Kumma että tänne on jätetty kaikki kalusteet. Nää on ihan siistit. Ja astiat ja kaikki.

– Se äijähän muutti Portugaliin. Ei kai se näitä sinne lähtenyt raijaamaan. Mitäs sanot, lämmitetäänkö sauna?

Mökin ovenpielestä löytyi avain, joka sopi rantasaunan lukkoon. Mökin takana oli puukatos, Rellun perällä kaljakori. Savu alkoi nousta saunanpiipusta ja olut huveta korista.

Pari tuntia myöhemmin juoksimme kelteisillämme saunasta laiturille ja mereen. Vesi oli pirun kylmää. Kun kapusin tikkailta takaisin laiturille, huomasin että edessäni seisoi vaalea nelikymppinen poliisi. Nainen.

Hän näytti hieman huvittuneelta.

– Mitä sä siihen pysähdyit? Koskela kysyi tikkailta. – Saunaan siitä, että mä pääsen ylös täältä!

Suojasin jalkoväliäni kaksin käsin ja tein tilaa Koskelalle.

– Sieltähän se toinenkin sankari tulee, poliisi sanoi. – Mitäs te oikein touhuutte täällä?

– Saunotaan, Koskela sanoi muina miehinä. – Kelpaisko konstaapelille löylyt? Oluttakin on vielä.

– Jätetään nyt väliin, konstaapeli vastasi. – Meille tuli ilmoitus, että täällä on luvattomia vieraita. Hälytin hälytti omistajan kotona Helsingissä.

– Mä oon ostanut tämän mökin. Kaveri voi todistaa.

Minähän en ollut nähnyt kauppakirjaa, vaan pelkän valokuvan. Onneksi minun ei tarvinnut todistaa. Poliisinainen jatkoi Koskelan tenttaamista:

– Miksi te sitten murtauduitte sisään?

– Avain oli hävinnyt.

– Niinpä tietysti. Pukekaas nyt päällenne, niin lähdetään poliisiasemalle selvittämään asia.

– Ei meidän mihinkään tarvii lähteä, Koskela sanoi ja työntyi poliisin ohi saunan pukukoppiin. – Mulla on kauppakirja mukana.

Minäkin menin ja aloin pukea. Koskela kaivoi taitellun printin takkinsa taskusta ja ojensi sen naiselle.

– Siinä.

Vasta sitten Koskela alkoi pukea.

Nainen luki paperia, katsoi sitten meihin.

– Tässähän on osoite 107 b.

– Mitä sitten? Koskela ihmetteli.

– Tulkaas tänne ulos, kun ootte saaneet päällenne.

Menimme. Poliisi viittasi kädellään kelohonkapirtin ohi kohti synkkää kuusikkoa.

– Tuolla on 107 b.

Se oli se pahasti nyykähtänyt huussi tai vaja, jonka Koskela oli ajatellut purkaa.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset