Kaupunkiuutiset

Mökkirikko

Aiemmin tapahtunut: Erehdyin lähtemään Koskelan kanssa katsomaan merenrantamökkiä, jonka hän oli ostanut netistä. Kun mökki lopulta löytyi, se ei ollut ihan sitä mitä oli luvattu. Jäimme silti yöksi. Myrsky nousi, ja lopulta iso rysäys sammutti valot.

Heräsin keinuntaan ja kirkkauteen. Valo kävi silmiin. Kroppaan sattui joka puolelle, mutta luut tuntuivat ehjiltä. Kallokin. Tunnustelin ympäristöäni ja raotin varovasti silmiäni. Olin yhä makuupussissa ja mökissä, mutta allani oli mökin peräseinä. Makuualusta ja Koskela olivat kadonneet. Kaikki oli mustan noen peitossa, myös minä.

Kirkkaus tuli ikkunasta yläviistosta. Aurinko oli noussut. Mutta miksi kelohongan runko riippui yläpuolellani ja seinä keinui allani? Miksi laudoituksen raoista tunki vettä sisään?

Huomasin olevani litimärkä. Vilu väristi minua päästä varpaisiin.

– Herätys! Koskela huikkasi yläpuoleltani. Hänen pitkä nokinen naamansa pilkisti kelohongan rungon takaa hilpeänä kuin ruunavainaa. – Kaikki miehet kannelle!

– Mille ihmeen kannelle?

– Tuu tänne niin näät.

Kömmin polvilleni, kiipesin sivuseinää pitkin pystyyn. Lattiaksi muuttuneen peräseinän laudat pettivät altani, kun ponnistin niistä kelohongan päälle. Koskela kiskoi minut oviaukosta ulos – kannelle.

– Honka katkesi myrskyssä, ja tuuli heitti meidät kalliolta alas, Koskela selitti. – Onneksi mökki kesti. Saavumme pian saarelle.

Istuin mökin etuseinälle avatun oven päällä ja katselin ympärilleni. Vähitellen tilanne upposi tajuntaani.

Mökki ajelehti kaukana Suomenlahdella. Rannikko näkyi kyllä näin auringonpaisteessa. Vastakkaisessa suunnassa näkyi saari tai pikemminkin luoto, jonka rantakalliota kohti tuuli meitä ajoi. Hyvä että ajoi. Mökki alkoi hajota altamme.

– Mitä me nyt tehdään? ihmettelin.

Samassa aalto heitti mökin rantakalliota vasten. Aallon mukana palatessaan mökki levisi kuin korttitalo.

– Mä ainakin uin! Koskela huusi.

Putosin veteen. Polskin käsilläni ja jaloillani, yritin takertua hataraan lautaoveen. Seuraava aalto heitti meitä taas rantakalliota kohti, ja ovi irtosi nahkasaranoistaan. Surffasin sen päällä makuullani korkealle luodolle ja satutin näppini, kun ovi rysähti kiveä vasten. Kun ovi lähti valumaan veden mukana takaisin mereen, irrotin otteeni ja kierähdin sivuun.

Törmäsin Koskelaan, joka rantautui juuri omalla aallonharjallaan. Iskimme vähemmän viisaat päämme yhteen. Seurauksena oli päänsärkyä, mutta vintti ei yllättäen pimennyt kummaltakaan. Ehkä olimme jo saavuttaneet optimihimmeytemme.

– Hengissä selvittiin, Koskela sanoi pärskittyään enimmät vedet keuhkoistaan. – Siitäkin mökkirikosta.

– Miten niin? röhisin.

– No kun veneelle sattuu haveri, se on haaksirikko. Meille se sattui mökin kanssa.

– Miten niin selvittiin hengissä?

– Mulla on vielä makkaraakin.

Koskelan litimärän pusakan povitaskusta löytyi kabanossi mieheen. Ne oli kääritty vetiseen mökkikauppakirjaan.

– Et sattunut kaljakoria pelastamaan? kysyin piruuttani.

– Tossa kivenkolossa on sadevettä.

Niin olikin. Konttasin juomaan ja otin vastaan Koskelan tarjoaman makkaran. Se oli mausteista ja lisäsi janoa, mutta siitä sai energiaa. Jaksoin maata kalliolla mahallani hengästymättä pitkän tovin ja kuivatella auringossa. Sitten käännyin selälleni.

Koskela kuivatteli vieressäni. Puolenpäivän aikaan hän nousi kyynärpäänsä varaan ja antoi katseensa kiertää koko luodon. Siinä meni kymmenkunta sekuntia, koska hän vaihtoi välillä asentoa.

– Me voitais rakentaa ajopuista lautta. Hyvä että otit ton oven mukaan.

Katsoin rantaan ja näin, että ovi oli juuttunut kalliolle.

– Mä en kyllä ton varassa lähde täältä mihinkään, sanoin. – Ja millä me muka rakennettais? Ei meillä ole narua eikä nauloja eikä vasaraakaan.

– Tehdään kaislanarua, niinku Thor Heyerdahl.

– Sehän teki kaislaveneen ja purjehti yli Atlantin. Mutta mistä me saadaan kaislat? Ei ainakaan tältä luodolta.

Koskela huokasi ja laskeutui pitkälleen.

Rahtilaivoja, matkustaja-aluksia, kalastusveneitä ja huviveneitä meni ohi. Vilkutimme ja huusimme, ja meille vilkutettiin takaisin. Eräästä huviveneestä näytettiin keskisormea. Muuan kalastaja pui nyrkkiä. Kukaan ei poikennut luodollemme.

Lopulta emme enää jaksaneet reagoida ohikulkijoihin.

Juomavettä riitti, koska enimmäkseen satoi. Ja tuuli. Kovimmillaan aallot melkein pyyhkivät luodon yli. Kyyhötimme hataran lautaoven suojassa ja väistelimme aaltoja, kunnes toisen viikon alussa eräs tavallista isompi vaahtopää vei oven mukanaan. Oli vähällä viedä meidätkin, mutta takerruimme toisiimme ja kallionkoloihin viimeisillä voimillamme.

Seuraavana päivänä oli vaihteeksi tyynempää. Löysin tuulitakkini vuorin välistä puoleksi syödyn suklaapatukan. Jaoimme sen pieniin osiin, joista ehdimme nauttia vain muutaman. Lokit varastivat pari murusta, ja lintuja huitoessani viskasin loput mereen.

Lokit juhlivat hetken.

Koskela ja minä aloimme nälissämme katsoa toisiamme lihanhimo silmissä. Onneksi ei ollut teräaseita mukana, ja onneksi poliisivene pysähtyi lopulta luodon vierelle.

– Ette sitten pysyneet omalla tontillanne, tuttu vaalea naispoliisi sanoi ruorin takaa. – Tämän luodon omistava kalastaja valitti, että te olette majoittuneet hänen mailleen ilman lupaa.

– Jokamiehenoikeus, sanoin. Pakkohan se oli sanoa.

– Sun tuli ikävä meitä, Koskela sanoi poliisille.

– Vaimoillenne tuli. He kävivät tontilla ja huomasivat, että mökki oli kadonnut. Tekivät teistä katoamisilmoituksen.

– Kirsikin? Koskela varmisti.

Konstaapeli tarkisti kännykästään.

– Kirsi Koskela, joo. Hän se soitti meille. Työpaikalta oli kuulemma kyselty miestä, ja naapurin poika alkaa kaivata autoaan.

Koskelan kasvot kirkastuivat. Hän hymyili koko kotimatkan.

Minä en jaksanut sanoa enää mitään. Mutta olin jo päättänyt, että seuraavalla kerralla en vastaisi Koskelan kutsuun.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset