Kaupunkiuutiset

Kuukauden tarina: Nyt naarataan!

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Perämoottoriräjähdyksen jälkeen Koskelan veneen raunio upposi liekehtivän järven keskelle. Koskelaakaan ei enää näkynyt. Musta savu pimensi taivasta.

Erämaajärven rannalla sorsapari ja minä vaihdoimme katseita. Ei hyvältä näyttänyt. Missä Koskela oli? Oliko hän vielä hengissä?

Entä mihin Lassie-vasikka oli kadonnut? Vastahan olimme yhdessä päivitelleet Koskelan päättömyyttä.

Vastauksena äänettömään kysymykseeni naapurin mummo souti paikalle puuveneellään. Lassie oli hänen kyydissään.

Mummo kääntyi minuun päin kaislikon reunassa ja kysyi silmiään siristäen:

– Mitä savolaiseukko sanoi, kun kuuli että ukko oli kadonnut kalareissulla järvelle?

– No mitä?

– ”Ei paljon naarata.”

Mummo virnisti lyhyesti ja kiskaisi veneen yhdellä airojen vedolla rantahiekkaan.

– Onneksi mää en ole savolainen, mummo sanoi ja virnisti.

– Nyt naarataan! Hyppää kyytiin ja tönää vene vesille!

Mummo souti keskituhdolta ja vasikka piti perää, joten keulassa oli vielä tilaa yhdelle. Työnsin veneen vesille ja kysyin:

– Eikö tervattu puuvene syty tuleen tuolla liekkien keskellä?

– Ehkä syttyy, ehkä ei. Kattotaan, kuinka käy.

– Ootko varma, ettet ole savolainen?

– Ehkä olen, ehkä en. Kuka tietää?

En kysellyt enempiä. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Liekit alkoivat jo laskea ja tukahtua, kun bensa loppui veden pinnalta. Mustunut lasikuitumöykky pulahti näkyviin lähellä sitä kohtaa, missä se oli vähän aikaa sitten painunut pinnan alle.

– Koskelan venevainaa, sanoin.

Koskelaa vain ei näkynyt.

– Onneksi Lassie haki mut hätiin, mummo sanoi.

– Mää olen kokenut naaraaja.

– Eikö pitäisi soittaa pelastajat paikalle? kysyin.

– Mää soitin jo, mutta niillä kestää. Viimeksikin meni toista tuntia.

– Koska viimeksi?

– Viime viikolla, kun toisen naapurin talo paloi, mummo sanoi silmää räpäyttämättä.

– Täällähän sattuu ja tapahtuu.

– Sen takia mää olenkin aina valmiina kuin partiolainen, vaikken ikinä ole liittynyt siihenkään virmaan. Siinä veneen pohjalla on naara, viskaa se veteen…

Viskasin ison koukun painoineen järveen.

– …mutta pidä kiinni narun toisesta päästä! mummo jatkoi kiireesti ja jarrutti airoillaan.

Oranssi nailonköysi oli onneksi pitkä. Ehdin vielä kurkottaa veneestä ja napata kiinni narun päästä ennen kuin naara kiskoi sen näkyvistä. Varmuuden vuoksi sitaisin narunpäähän lenkin ranteeni ympärille. Sitten laskin köyttä, kunnes naara osui pohjaan.

– Täällähän on syvää, sanoin.

– Köyttä meni varmaan yhdeksän metriä.

– Syvin kohta on kolkytkolme metriä, mummo sanoi ja alkoi soutaa.

– Pidä kunnolla kiinni narusta ja sano heti, jos tuntuu jotain.

– No nyt! sanoin heti, ja mummo jarrutti taas.

Hyvä että jarrutti, muuten olisin kiskoutunut laidan yli. Naaran koukkuun oli tarttunut jotakin hyvin raskasta. Yritin vetää narusta, mutten jaksanut.

– Anna se tänne, mummo sanoi. Hän oli irrottanut otteensa airoista ja tuli nyt viereeni. Painava puuvene ei juuri huojunut.

Pujotin narulenkin pois ranteestani ja ojensin sen mummolle. Mummo kumartui laidan yli, punnitsi mietteliään näköisenä naaran painoa ja kiskaisi sitä sitten sivulle päin. Naara irtosi siitä, mihin se oli takertunut.

– Uppotukki, mummo sanoi ja palasi airoihin.

Seuraavan löytöni sain itse pintaan. Se osoittautui puolittain maatuneeksi risukasaksi.

Naarasimme pitkin poikin järveä. Palopäällikkö kävi välillä kertomassa, että sukeltaja oli lomalla Thaimaassa ja muu miehistö liian vanhaa ja raihnasta muuhun kuin sisätyöhön. Hän toivotti onnea naaraukseen ja lupasi ruumiskoiran avuksi seuraavana päivänä.

– Nyt se on koulutuksessa Lapissa.

Kun alkoi hämärtää, aloin kerätä narua kiepille ja huokasin surkeana:

– Ei taida Koskelaa enää löytyä.

– Jos koitetaan vielä tuolta vähän rannemmasta, mummo sanoi ja osoitti Koskelan rannan suuntaan.

– Eiköhän tää ollut tässä, sanoin ja laskin naaran köysikieppeineen veneen pohjalle.

– Vaikka Koskela löytyiskin, ei se enää voi olla elossa. Niin isoa ilmataskua ei tähän järveen mahdu.

Mummo nyökkäsi.

– Niin kai sitten. Taas lähti yksi naapuri… Kunpa tulis edes hyvät hautajaiset. Kunnon karjalanpaistia eikä mitään kuivaa voileipäkakkua, joka takertuu tekareihin.

En uskaltanut kysyä, montako muuta oli kaikkiaan lähtenyt ja miten lyhyessä ajassa.

Lähestyimme Koskelan rantaa. Huomioni kiinnittyi sorsapariin, joka marmatti kuuluvasti jollekin tummalle läikälle rantapusikossa.

– Olkaa nyt hiljaa! läikkä älähti.

– Jo on kumma, kun ei saa rauhassa levätä edes omalla tontilla…

– Koskela! tunnistin ja loikkasin veneen keulasta veteen.

Vettä oli siinä kohtaa vyötäisiin saakka. Kahlasin kaislikkoon, nousin maihin ja hätistin sorsat pois Koskelan kimpusta.

– Miten sä siinä oot? tivasin.

– Missä mun sit pitäisi olla? Koskela kysyi ja kapusi istualleen. Oksensi vettä keuhkoistaan.

– Järven pohjassako?

– Me naarattiin sua sieltä koko iltapäivä!

– Ikävä tuottaa pettymys. Mutta kun järvi oli tulessa, mä arvelin ettei kannata heti nostaa päätä pinnalle. Mä sukelsin niin pitkälle kuin jaksoin, ja vielä vähän pitemmällekin. Sit mä kai rämmin tohon kaislikkoon ja tuuperruin siihen. Sorsat herätti mut äsken. Mä taisin olla niiden reviirillä. Oonko mä nyt sunkin reviirilläs?

Mummo kuulutti veneestä:

– Määhän sanoin, että koitetaan vielä täältä rannemmasta.

Lassie tervehti Koskelaa ammumalla, kun mummo laski sen maihin.

Minä en tiennyt mitä sanoa, joten pidin suuni kiinni.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset