Kaupunkiuutiset

Positiivisuudella pääsee pitkälle

Hämeenlinnalainen Armin Winkelmann sai viimein valmiiksi pitkäaikaisen projektinsa – pienoisrautatien. Poikkeuksellisen rakennusurakasta tekee se, että Winkelmann on lähes liikuntakyvytön. Hän sairastaa MS-tautia ja pystyy liikuttamaan ainoastaan päätään.

Pienoismallin rakentamiseen tarvittiin käsiä. Pienoisrautatien käytännön toteutuksesta vastasi avustaja Dagmar Siivonen, joka kokosi pienoismallin tarkkaan Winkelmannin ohjeiden mukaisesti.

Idea kuvitteellista, 1950–60-luvun saksalaista kylää kuvastavan pienoismallin rakentamisesta syntyi viitisen vuotta sitten.

– Talvisaikaan en voi juurikaan liikkua ulkona. Kylmyys voimistaa hermosärkyä. Halusin jonkin projektin, joka vie ajatukset pois itsestä, jotain, mikä vaatii miettimistä, Winkelmann kertoo.

Ja kun idea oli syntynyt, ryhtyi Winkelmann tuumasta toimeen. Projekti käynnistyi aluslaudan ostamisella.

– Silloin en tiennyt, miten paljon työtä oli vielä edessä, Siivonen naurahtaa.

Asunnossa on myös vaikuttava kokoelma 1950–60-luvun autojen pienoismalleja, joita Winkelmann on keräillyt vuodesta 1995 lähtien.

– Minua kiinnostavat entisajan rautatiet ja autot. Lapsena sain pienoisrautatien ja siitä kiinnostus lähti. Nuorena olin myös töissä Saksan valtionrautateillä, saksalaissyntyinen mies kertoo kiinnostuksestaan nostalgisiin pienoismalleihin.

Winkelmann muutti Suomeen 1970-luvulla ja avioitui suomalaisnaisen kanssa. MS-tauti kuitenkin muutti elämän suunnan. Nyt 65-vuotiaana Winkelmann istuu pyörätuolissa hämeenlinnalaisessa palveluasunnossa.

– Olen aika lailla rauhoittunut, viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole tehnyt mitään! Viimeksi pystyin liikuttamaan kättäni vuonna 2002, mies naurahtaa itseironisesti.

Winkelmannin kohdalla sairaus eteni pikkuhiljaa vuodesta 1990. Vaikka MS-tauti vei liikuntakyvyn, pää toimii edelleen.

– Minulla on ollut aikaa sopeutua. Ikä ja ympäristötekijät vaikuttavat siihen, kuinka sairauteen suhtautuu. Tämä on aina oma taistelunsa, tässä ei ole valmista ratkaisua. Oma asenne on tärkeä. Minulla on ollut ehkä helpompaa, kun sain 40-vuotiaaksi saakka elää täysillä, mies pohtii.

Winkelmann miettii, että tauti on ollut hyvin raskas varsinkin perheelle ja lähiympäristölle.

– Hoitokotiin pääsy oli helpotus. Tunsin syyllisyyttä, että en pysty hoitamaan velvollisuuksiani.

Vaikka liikuntakyky heikkeni, Winkelmann ei ole antanut sen lannistaa mieltään. Matkailu on ollut yksi henkireikä.

– Olen sosiaalinen ja positiivinen. Vielä vuonna 1997 kävin yksin pyörätuolilla interreilillä. Kävin Saksassa sekä Pariisissa, Wienissä ja Milanossa. Vaikka matkustaminen oli hankalaa, en antanut sen estää. Vuonna 2008 matkustin avustajan kanssa Englannista laivalla New Yorkiin. On hyvin arvokasta, että olen saanut toteuttaa haaveitani.

Winkelmannin pyörätuolissa on hyödynnetty viimeisintä tekniikkaa. Silmälaseihin kiinnitetyn otsahiiren avulla hän pystyy käyttämään tietokonetta ja kirjoittamaan.

– Tietotekniikka helpottaa elämää tosi paljon. Tietokoneen ja internetin ansiosta pystyn omalla tavallani tekemään enemmän.

Palveluasunnossa ovet ja hissit toimivat automatiikalla, ja apu tulee aina paikalle tarvittaessa.

– Suomen sosiaaliturva on ainutlaatuinen, loistava, siinä mielessä en voi valittaa tilannettani. Avustaja on käytettävissä 50 tuntia kuukaudessa ja kaupunki kustantaa pyörätuolini. Muualla Euroopassa kaikesta on itse maksettava. Kun vertaan tilannetta vaikka Sveitsiin tai Saksaan, Suomi on monta pykälää edellä.

Winkelmannilla on vuosien saatossa ollut useita eri avustajia. Mies harrastaa myös kokkausta ja valokuvausta, ja niissäkin puuhissa hän tarvitsee avustajan käsiä toteuttamaan ideoitaan.

Saksaa äidinkielenään puhuva Siivonen on pian jäämässä eläkkeelle avustajan tehtävästään. Takana on seitsemän vuoden yhteinen taival.

Winkelmann pohtii, että muutokset kuuluvat elämään.

– Haaveissa on vielä kehittää valokuvausta, hän suunnittelee toiveikkaasti.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Uusin Kaupunkiuutiset

24.10.2020

Fingerpori

comic

Päivän Hämeen Sanomat

26.10.2020