fbpx
Kaupunkiuutiset

Pudotus

Jälleen kerran istuin Koskelan vieressä ruosteensyömässä Volvossa. Piti ihan nipistää itseä, mutta ei se auttanut. Painajainen jatkui vain.

Nipistin Koskelaa, ja hän älähti:

– Mitä hittoa?

– Mihin me nyt ollaan menossa? kysyin. – Miksi mä oon sun kyydissäs?

– Mennään pudottamaan lumet navetan katolta, ennen kuin se romahtaa.

– Onko sulla navetta?

– Mökillä. Oot sä sen nähnyt.

– Millä niistä?

Kysymys oli aiheellinen. Koskela oli jatkuvasti ostamassa uusia mökkejä, jotka osoittautuivat kelvottomiksi tai vähintäänkin oudoiksi.

– Tervakoskella.

– Jaa niin.

Tervakosken mökki Koskelalla oli ollut iät ajat. Vanha pientila keskellä korpea, Koskelan isävainaan kotitalo. Kun viimeksi olin nähnyt, navetta oli ollut kaatumaisillaan.

Niin se oli vieläkin. Naapuri oli aurannut mökkitien traktorilla, jotta pääsimme perille. Piskuiset pellot puskivat honteloa koivua, harmaa mökki tönötti tukevasti pystyssä. Sen peltikatolta lumi oli valunut itsestään. Saunasta oli jäljellä nokinen halkeillut savupiippu ja kivijalka, jotka lumi oli armeliaasti peittänyt.

– Mitä tolle on tapahtunut? kysyin.

– Se paloi.

– Kyllä mä sen näen. Mutta koska?

– Syksyllä, kun mä asuin täällä. Salama iski tohon viereiseen sähkötolppaan.

– Etkä mitään oo kertonut.

– En kai mä nyt jokaista saunapaloa sulle rupee raportoimaan. Riittää kun ilmoitan vakuutusyhtiölle.

Se oli tietysti ihan totta. Minulle riittivät hyvin nekin saunapalot, joissa olin mukana.

Koskela peruutti auton hankeen mökin seinustalle, tarttui ulko-ovea vasten asetettuun katuharjaan ja alkoi putsata rappusia.

– Mä meen lämmittämään mökkiä. Lumentyönnin on tuolla Volvon perällä, kiipee sä katolle.

– Mikset sä ite kiipee?

– Mä en oikein välitä korkeista paikoista. Sen Himalajan reissun jälkeen mua on ruvennut huimaamaan, jos mä nousen keittiöjakkaralle…

– Mulla on ikäviä kokemuksia näistä sun kattokeikoistas.

– Navetassa on huopakatto. Ei se ole liukas. Sen takia sieltä ei lumet putookaan itestään.

Katsoin navettaa. Sen yhdessä päädyssä oli huussi ja puoliavoin liiteri, toisessa vaunuvaja ja takana sontaruuma. Vanhasta muistista tiesin, että parvella oli homeisia heiniä, vajassa ja navetassa kaikenlaista romua, jonka Koskela aikoi joskus kunnostaa, liiterissä homeisia polttopuita ja sontaruumassa erilaisia kerrostumia yli viidenkymmenen vuoden takaa. Kuten jo sanoin, rakennus oli yhtä vinossa kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut.

Tai oli sittenkin: katto oli notkollaan metrisen lumihangen alla ja räystääseen nojaavat, jäkälää kasvavat puutikkaat olivat lahonneet. Ensimmäinen piena katkesi heti lämpösaappaani alla.

Koskela oli juuri katoamassa sisään sylyksellinen puita mukanaan, mutta pysähtyi räsähdyksen kuultuaan.

– Olisko sulla ehjiä tikkaita? kysyin.

– Autotallin sivulla. Mä pistän tulen hellaan, se lämmittää mökin nopeesti ja voidaan keittää kunnon kalakeitto. Mulla on pakastekeittoperunoita ja kalakuutioita mukana.

Tilalla oli myös riihi, aitta, grillikatos ja minikokoinen autotalli. Talli oli todellakin rakennettu 60-luvulla Miniä varten. Nykyään se toimi Koskelan verstaana. Alumiinitikkaat löytyivät, kun kaivoin aikani lapiolla kinosta.

Asetin tikkaat hankeen navetan seinustalla ja laskin ne nojalleen räystästä vasten. Räystäästä lohkesi pala, ja sain lunta ja lahoa puuta naamalleni.

Koskela avasi ikkunan ja päästi paksun savuryöpyn pihalle.

– Vähän savuttaa alkuun, mutta kyllä se kohta lähtee vetämään!

En ottanut kantaa.

Onneksi navetta oli nojallaan liiteripäädyn suuntaan. Sivuseinä oli melko suorassa, ja navetan kohdalla sisäpuolella oli tiilikerta. Heti räystään jälkeen löysin tukevan tuen tikkaille.

Lähdin kiipeämään. Otin alkuun lapion mukaan, jotta pääsisin harjalle saakka ja voisin sitten ruveta työntimellä lykkimään lunta pois lappeilta.

Katto ei todellakaan ollut liukas. Huopa piti hyvin, kun sen sai kaivettua lumen alta esiin. Siihen tuntui suorastaan uppoavan. Sekä huopa että katto vaikuttivat kuitenkin ehjiltä. Yritin edetä ruoteen kohdalla, sen näki lappeen alareunasta.

Olin juuri astumassa harjalle, kun kuulin takaani Koskelan huudon:

– Talo palaa!

Käännyin katsomaan, ja siltä tosiaan näytti. Ehdin nähdä liekkien lyövän ulos piipun juuresta katolta. Samassa laskin saappaani navetan harjalle, ja katto katosi altani. Rysähdin ensin homeisten heinien keskelle parvelle, huomasin sen kallistuvan ja putosin taas, hajusta päätellen sontaruumaan. Koko maailma romahti päälleni, ja pimeys peitti maan.

Kun aloin taas tajuta jotakin, Koskela kiskoi minua raunioiden alta ja valitti, että haisin pahalta. En jaksanut väittää vastaan. Koskela itse tuoksui vahvasti savulta, hänen naamansa ja hiuksensa olivat mustuneet ja vaatteensa kärähtäneet.

Jäimme hangelle keräämään voimia. Pakkasta oli onneksi vain kymmenkunta astetta, eikä metsän keskellä tuullut nimeksikään.

– Lumet tuli kerralla alas, Koskela sanoi yllättävän hyväntuulisena. – Ei tarvii enää murehtia, koska navetta kaatuu.

Nyökkäsin, vaikka päähän sattuikin. Ja vähän joka paikkaan muutenkin. Kun kurkihirsi oli räsähtänyt poikki askeleeni alla, koko navetta oli romahtanut sisäänpäin.

Katsoin raunioiden yli mökkiä.

– Hellakin lähti vetämään.

– Joku halkeama hormissa, Koskela sanoi. – Sutari kyllä huomautti siitä, mutta mä ajattelin, että kestää se ton mökin eliniän.

– Ja kestihän se. Soititko sä palokunnan?

– Mitä turhia.

Mökkikin alkoi jo pikku hiljaa romahdella. Raahauduin valkean luokse lämmittelemään. Koskela oli ajanut Volvon aitan viereen liekeiltä suojaan. Hän haki nyt auton perältä kaksi kolhuista pakkia, sulloi kumpaankin lunta ja kalakuutioita ja keittoperunoita, heitti suolaa perään, pani kannen päälle ja työnsi pakit ulkoportaiden yläpäähän, melkein kiinni palavaan taloon.

– Saadaan kohta soppaa. Mulla on lusikkahaarukkakin molemmille.s

Talon rauniot rätisivät liekeistä, minä lämmittelin loimussa käsiäni. Päivä alkoi painua kuusikon taakse.

Paljon se oli jo nähnytkin.

Asiasanat

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset