Kaupunkiuutiset

Schjerfbeckille kauneus oli ihmisen jälkiä

Oli kuulas syyskuinen ilta vuosi sitten. Istuin vanhassa kylpylähotellissa Saltsjöbadenissa, Tukholman lähistöllä.

Grand-hotelli oli pramea, torneineen se muistutti linnaa.

Lahti kylpylän edustalla kimalteli syksynkirkkaan taivaan alla.

Komea seutu tunnetaan Suomessa Solsidan-televisiosarjasta. En kuitenkaan ollut tullut paikalle tuon sarjan vuoksi. En ollut aikonut matkustaa Ruotsiin lainkaan. Suunnitelmissani oli ollut viimeistellä Helene Schjerfbeckistä kertova ”Jäljet”-romaanini ilman käyntiä Saltsjöbadenissa.

Olin kuitenkin yllättäen saanut kutsun Tukholmaan – puhumaan lastenkirjallisuudesta Suomen Tukholman instituuttiin. Enkä tietenkään tuolla reissulla voinut olla käymättä hotellissa, jossa Schjerfbeck vietti viimeiset vuotensa.

 

Hotellihuoneen hiljaisuudessa hengitin ja kuvittelin, miltä tuntui olla yli 80-vuotias syöpäsairas taiteilija viimeisen omakuvansa äärellä.

Kun mietin, millaista hotellissa oli syksyllä 1945,

yksinäisyys vyöryi minuun. Vierauden tunne ryömi ihoni alle. Tunsin, mitä Schjerfbeck tarkoitti, kun hän sanoi, ettei hänenkaltaisensa metsäkansan jälkeläinen voinut sulautua niin hienon hotellin sisustukseen.

Grand-hotellissa tunsin tavoittavani häivähdyksen Schjerfbeckin viimeisestä, vain muutamalla paljon puhuvalla viivalla piirretystä omakuvasta. Se on myös romaanini kehys.

Kirjassani kirjoitan siitä elämästä ja niistä kokemuksista, jotka tiivistyvät noihin viimeisiin viivoihin.

Maailma oli myös Schjerfbeckin aikana tullut hulluksi. Oli nälkävuosia, maailmansotia, sisällissota. Loppuun asti taiteilija kuitenkin jaksoi uskoa ihmiseen. Hän etsi taiteessaan ihmisen jälkiä – sitä, miten olla ihminen tässä maailmassa.

Schjerfbeckin mukaan kauemmin kuin suurimmatkaan nimet elää kaikki mikä on kaunista. Eikä kauneus koskaan katoa – ainakaan jättämättä jälkeä. Kauneus oli Schjerfbeckille sitä, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja elämän elämisen arvoiseksi.

Vuosien mittaan taiteilija kehitteli tyyliään yhä pelkistetympään suuntaan. Näin hän tavoitteli olennaista: ihmisenä olemisen ydintä.

 

Schjerfbeck oli myös kirjallisuuden ystävä. Valo tuli hänelle usein kirjoista silloin, kun elämä kävi synkäksi ja raskaaksi. Romaanien henkilöt olivat taiteilijalle kuin ystäviä, joiden kanssa hän saattoi pohtia elämää ja taidetta.

Schjerfbeckin mukaan kirjoissa kuten maalauksissakaan ei tarvita kaikkia yksityiskohtia. Vihje saattaa kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Ajattelin tätä, kun maalasin lauseillani Helene Schjerfbeckistä romaanin mittaisen muotokuvan.

Kutsu Tukholmaan oli viimeinen etappi matkalla, jonka tein Schjerfbeckin jalanjäljissä. Onneksi kuljin tuohonkin sattuman viitoittamaan suuntaan; syyskuisena iltana Saltsjöbadenissa tunsin saavani romaanilleni viimeisen, tärkeän silauksen.

 

Mila Teräs

Asiasanat

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset