fbpx
Kaupunkiuutiset

Sosiaalinen mopo keulii kieltäymyksen jälkeen – Voi kohtuus, missä lienet?

Ani Kellomäki Kuva: Muu
Ani Kellomäki. Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija.

Yhtäkkiä sitä taas on, joka viikolle jotakin! On riemukasta kirjoittaa kalenteriin teatteria, tapaamisia ja juhlia. On lounastreffit, elokuvailta ja glögejä.

Kaksi piikkiä ja pohjalle sairastettu korona tuovat kaivattua turvallisuuden tunnetta. Nyt ne kaikki perutut bileet tähän!

Teatteria ja torvimusiikkia

En koskaan ole ollut yhtä tehokas kulttuuritantta kuin kuluneen syksyn kuukausina. Siltin silkit. Kiillotin korkkarit. Kieputin kiharat ja punasin posket.

Kävin nauttimassa uudempaa ranskalaista torvimusiikkia täpötäydessä Finlandia-talossa. Nauroin vedet silmissä improvisaatioteatterille Tampereella. Ilmoittauduin innolla pikkujouluihin ja juhlagaalaan.

Jokainen uuden työpaikkani juhla on jouduttu perumaan 1,5 vuoden työsuhteeni aikana, ja nyt on mahdollisuus ottaa takaisin. Olen viimeisten viikkojen aikana nähnyt ensimmäistä kertaa monien kollegoideni kasvot.

Myös hauskat asiat kuormittavat

Sitten alkoi piiputtaa, paljon aikaisemmin kuin ennen. On selvää, että kaikkea kivaa on tullut yliannosteltua raskaalla kädellä.

Pitkä puute teki temput. Näkemisen ja tekemisen janossa unohtui, että myös hauskat asiat voivat kuormittaa. Elimistö ei oikein osaa arvioida pulppuaako kiirettä kivasta vai kurjasta lähteestä.

Kehot ja mielet ovat olleet puolentoista viime vuoden ajan horrostilassa. Ainakin omat harrastukseni muuttuivat kodin ulkopuolisista kodin sisällä tapahtuviksi.

Jos ennen kuljin Helsinkiin kolmestikin viikossa, en korona-aikana ole käynyt niin montaa kertaa kuussakaan. Työpaikallekin on vasta viime aikoina ollut mahdollista mennä vakituisemmin läsnätöihin.

Miten löytää tasapaino?

Ei sellaisesta voi yhtäkkiä kiihdyttää takaisin täysille, eikä kannatakaan. Annostelu vain on nyt vähän vaikeaa.

Minkä verran haluan takaisin sitä menoa ja melskettä? Mitä saavutetusta rauhallisuudesta voisi säilyttää normaalitilaan palaamisen jälkeenkin? Mikä määrä mukavaa on oikeasti mukavaa?

Juuri nyt harjoittelen säännöstelyä. Haluan tehdä ja kokea. Haluan tavata ihmisiä. Mutta miten osaisin sanoa ei silloin, kun voisin kyllä osallistua, mutten jaksa?

Myönnän avoimesti, että minusta on ollut helpottavaa kieltäytyä menoista vain sanomalla, että kurkussa tuntuu vähän käheyttä.

Rajojen asettaminen hankalaa

Miksiköhän on välillä niin hankalaa vetää rajojansa reippaasti ja jäädä kotiin vain siksi, ettei akku kestä? Sehän on aivan pätevä syy. Kuka edes kaipaisi sellaista seuralaista, joka selvästi tarvitsisi seurapiirejä enemmän sohvanmutkaa?

Menoja ei voi kolminkertaistaa sillä verukkeella, että jaksettiinhan sitä ennenkin. Aika moni ei nimittäin silloin ennenkään olisi oikeastaan jaksanut, höyrysi vain, kun niin oli tapana.

Nyt, kun olemme maistaneet muutakin, kannattaisi ehkä oppia siitä jotakin.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset