Kaupunkiuutiset Hämeenlinna

Sotaorpojen osana on elämän mittainen kaipaus – Kaatuneiden muistopäivänä sadat Suomen liput liehuvat Hämeenlinnan ja Janakkalan sankarihaudoilla

Näitä pienoislippuja ovat sunnuntaina hautausmaat täynnä. Kuvassa Kanta-Hämeen sotaorpojen hallituksen jäseniä, oikealta puheenjohtaja Maija Jaakkola, Tauno Juuri, Salme Bugenhagen ja Esko Raitanen. Kuva: AP Sarjanto
Näitä pienoislippuja ovat sunnuntaina hautausmaat täynnä. Kuvassa Kanta-Hämeen sotaorpojen hallituksen jäseniä, oikealta puheenjohtaja Maija Jaakkola, Tauno Juuri, Salme Bugenhagen ja Esko Raitanen. Kuva: AP Sarjanto

Tulevana sunnuntaina 16. toukokuuta vietetään perinteistä Kaatuneiden muistopäivää.

Kanta-Hämeen sotaorvot ry kunnioittaa sodassa menehtyneiden muistoa viemällä pienen Suomen lipun jokaiselle sankarihaudalle Hämeenlinnan kantakaupungin, Rengon, Tuuloksen, Janakkalan ja Hausjärven hautausmaille.

Yhdistyksen väki lähtee sunnuntaina aikaisin liikkeelle, sillä liputus alkaa aamuyhdeksältä ja päättyy iltakuuteen.

– Ahvenistollakin on melkein 300 sankarihautaa. Se on kaunis ja vaikuttava näky, kun sinivalkoiset liput liehuvat, yhdistyksen puheenjohtaja Maija Jaakkola sanoo.

Vieläkin väheksyttyjä

Sotaorpo on menettänyt sodassa toisen tai molemmat vanhempansa. Kaatuneiden Omaisten Liittoon kuuluva sotaorpoyhdistys perustettiin Hämeenlinnassa vuonna 2003.

– Yhdistyksiä alettiin kaikkialla Suomessa perustaa vuosituhannen vaihteessa, kun Kaatuneiden Omaisten Liitto oli lähellä lakkauttamista ja sotaorvot huomasivat jäävänsä paitsioon.

Yhdistyksen tavoitteena on parantaa sotaorpojen asemaa, tarjota jäsenilleen virkistystä ja vertaistukea sekä vaalia kaatuneiden muistoa.

– Sotaorpoja on aina väheksytty, eikä meitä hyväksytä oikein vieläkään. Jotkut saivat tukea koulunkäyntiin, mutta eivät läheskään kaikki. Sitten meidät unohdettiin. Koimme sodan takia suuria menetyksiä, mutta mitään tukea esimerkiksi kuntoutukseen emme ole saaneet, yhdistyksen hallituksen jäsen Tauno Juuri kertoo.

Vaikea ja kipeä aihe

Esko Raitanen oli 7-vuotias, kun hänen isänsä kaatui kevättalvella 1940 juuri ennen talvisodan päättymistä. Isän ruumista ei saatu kotimaan multiin ja hänet siunattiin poissaolevana.

Elämää mullistaneista tapahtumista oli sotien jälkeen vaikea puhua.

– Varsinkin 1960-luvulla henki oli Suomessa hyvin kielteinen sodan ajan tapahtumille. Mitäs menivät sinne, saatettiin sanoa, Raitanen muistelee.

– Veteraaneja alettiin myöhemmin arvostaa, mutta meidän sotaorpojen kohdalla tilanne ei ole juurikaan parantunut.

Isän ja miehen malli on jäänyt sotaorvolta kokematta.

– Siksi olen monesti miettinyt, olenko osannut olla hyvä isä omille lapsilleni.

Haavat eivät arpeudu

Valtiovalta antoi vuonna 2014 tunnustuksen sotaorvoille heidän isänmaan puolesta antamilleen uhrauksille. Samassa yhteydessä julkistettiin sotaorpotunnus, joka on rintapieleen kiinnitettävä merkki. Tunnukseen ei liity mitään etuisuuksia.

Yhteiskunnan tuki vaikkapa kuntoutuksen tai kotiavun myötä tulisi suureen tarpeeseen. Monet sotaorvot ovat ponnistelleet eteenpäin vaikeista oloista, eivätkä haavat ehkä koskaan arpeudu.

– Kaipaus on kulkenut läpi elämän. Ei ollut isää johon nojata, vaan itse joutui taistelemaan paikkansa yhteiskunnassa ja kohtaamaan elämän suuria asioita vailla miehistä tukea. Jotakin on aina puuttunut elämästä, vaikka ikää on jo paljon tullut, Salme Bugenhagen summaa monien sotaorpojen mietteet.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset