Kaupunkiuutiset

Tapani Baggen joulukuun tarina: Kaunis kiitos

"Odotin koko ajan, että megafonin vahvistama ääni karjaisisi: Kädet ylös! Olette pidätetty!"

Koskelan Hiace lähestyi pimeässä vanhaa valkoista funkis-huvilaa Tyrvännössä. Vanajan ranta häämötti kuutamossa vasemmalta, syksyn riisuman koivikon takaa. Huvilassa paloivat valot sisällä ja ulkona. Naapureihin oli matkaa ja välissä metsää.

Meitä oli Hiacen ohjaamossa kolme miestä: Koskela, Luka Brassi ja minä. Luka vei istumatilasta reilut puolet, ja hänellä oli sylissään siniseen IKEA-kassiin kätketty Martti Innasen maalaus, joka esitti Tyrvännön nenänkaivajaa. Tietämättäni olin osallistunut sen varastamiseen Iittalan vanhalta puukoululta, lähinnä olemalla paikalla. Koskela ajoi pakoautoa, joka oli hänen omansa. Hänkään ei ollut tainnut tajuta, mihin lähti mukaan.

Lähempää huomasi, että huvila oli nähnyt parhaat päivänsä jo jokin aika sitten. Rappaus oli rapissut, ehjissäkin kohdissa näkyi kosteita läikkiä.

Samaa voi sanoa miehestä, joka ryntäsi huvilan portaille heti, kun ajoimme pihaan. Aikoinaan arvokas laivastonsininen puku oli jäänyt väljäksi, kiillottunut polvista ja kyynärpäistä sekä rispaantunut käänteistä. Kiiltonahkakengät olivat menettäneet kiiltonsa ja osan pinnastaankin. Viininpunainen silkkihuivi peitti kyllä kaulan rypyt muttei kasvoja. Niiltä vuodet olivat riipineet lihat ja elämänilon, päälaelta hiukset.

Silmissä pilkehti kuitenkin samea hehku, kun vanhus kiskaisi apumiehen puoleisen oven auki ja kähähti:

– Onko teillä se? Antakaa se heti tänne!

– Ensin fyrkat, Luka sanoi ja näpäytti minut etusormellaan pois tieltä.

Lennähdin vanhuksen ohi muutaman metrin päähän autosta. Sillä aikaa kun kömmin pystyyn märästä heinikosta, Luka laskeutui meidän kuolevaisten joukkoon.

– Tänne se taulu! vanhus vaati.

Luka piti taulukassia päänsä yläpuolella. Vanhus ei yltänyt siihen, vaikka kuinka kurkotteli. Hyppäämään hänestä ei enää ollut.

– Katotaas vielä… Luka sanoi. Hän veti kassin pois taulun päältä, katsoi maalausta pihavalon kajossa ja vertasi sitä vanhukseen.

– Ei tää ole hirveen näkönen.

– Eikö muka? Koskela kysyi ratin takaa.

– Ei se musta kovin kauniskaan ole.

– No ei todellakaan! vanhus karjaisi yllättävän lujaa.

– Innanen esiintyi Gunnar-pässinsä kanssa Uskilan lavalla vuonna -68. Kutsuin heidät keikan jälkeen tänne. Pässi söi lampunvarjostimen ja puski kalliin television rikki. Innanen joi VSOP-konjakkini, ja vuosia myöhemmin hän maalasi minut Tyrvännön nenänkaivajaksi. Oliko kaunis kiitos?

– Tota mä just tarkoitin, Luka sanoi.

– Onhan se hirvee, mutta ei se ole hirveen näköinen. Siis teitin näköinen.

– Eikö muka? vanhus ihmetteli.

– No kattokaa nyt tekin, Luka sanoi, ilmeisesti Koskelalle ja minulle. Luka laski kätensä vanhuksen olkapäälle, jotta tämä pysyisi aloillaan, ja asetti maalauksen hänen päänsä viereen.

– Näyttääkö nää teistä samalta?

Koskela tuli autosta pihalle vertailemaan taulua ja naamaa. Minäkin siirryin lähemmäksi. Vanhus odotti tuomiotamme jännittyneen näköisenä.

– Ei noi musta… aloitin.

– Ei mustakaan, Koskela sanoi.

– Nuorempana ehkä…

Potkaisin Koskelaa nilkkaan, ja hän heitti minuun kummeksuvan katseen.

– Mitä sä siinä monottelet? Luka halus tietää mun mielipiteeni, ja mä kerroin sen.

– Vuonna -68 minä olin nuorempi, vanhus huokasi.

– 52 vuotta nuorempi. Oli vielä vaimo ja perhe ja isältä peritty keskisuuri kirjanpitofirma. Nyt asun kesämökillä, ja jäljellä on pelkkää velkaa.

– Toivottavasti sulla on se kymppitonni käteisenä, Luka sanoi ja katsoi vanhusta uhkaavasti.

– Muuten sä kuolet.

– Antaa mennä vain. Se olisi minulle helpotus. Eturauhassyöpä on siinä vaiheessa, etteivät mitkään hoidot enää auta. Odotettavissa on pelkkää tuskaa.

Luka puristi kätensä nyrkkiin ja iski sen Hiacen kylkeen. Jäi iso lommo. Koskela älähti, muttei uskaltanut reagoida muuten.

– Paskaakos tässä sitten, Luka sanoi ja kohautti olkapäitään.

– Lähetään vetään.

Luka nousi autoon ja jäi odottamaan meitä. Koskela tajusi sen hetken päästä, minä sitten kun Koskela nytkähti liikkeelle.

Vanhus jäi käsi pystyssä taustapeiliin, kunnes katosi pihatien mutkan taakse.

– Mitä sä teet tolla taululla? kysyin varovasti Lukalta.

– Haluutko sä sen? Luka kysyi.

– En. Mutta sen vois palauttaa Iittalaan.

– Miten me se tehdään? Koskela hätääntyi.

– Siellähän on nyt poliisi!

– Ei ne siellä koko yötä junnaa, Luka arveli.

– Niillä on muutakin hommaa. Kiepauta sitä kautta, katotaan onko reitti selvä. Tää postimies voi tsekata.

Minä ja minun suuri suuni. Koskahan oppisin pitämään leipäläpeni kiinni?

 

Koskela pysäytti Hiacen Lasimäen parkkipaikalle. Luka työnsi taulun syliini ja sysäsi minut ovesta ulos.

– Heitä sä se saman tien perille. Me venataan tässä. Paitsi jos kytät tulee.

Kuulosti rohkaisevalta.

– Saanko mä edes sen kassin? kysyin.

Luka otti IKEA-kassin kojelaudan päältä ja ojensi sen minulle, kiskaisi sitten oven kiinni. Hyvä ettei käteni jäänyt väliin.

Työnsin taulun kassiin ja lähdin hiippailemaan mäkeä ylös kohti puukoulua. Koulun piha vaikutti autiolta, hälytin oli vaiennettu. Rikottu ikkuna oli peitetty vanerilla.

Kun ylitin hiekkapihaa taulu kainalossani, odotin koko ajan, että kirkas valonheitin räpsähtäisi kohta päälle ja naulitsisi minut paikoilleni ja megafonin vahvistama ääni karjaisisi:

– Kädet ylös! Olette pidätetty! Kaikkea mitä sanotte, tullaan käyttämään teitä vastaan!

Mutta ei. Pääsin kuin pääsinkin koulun portaille.

Kun koulun kulmalta kuului rasahdus, olin saada sydänhalvauksen. Kissa siellä vain oli.

Jätin taulukassin rappusten yläpäähän seinää vasten ja palasin parkkipaikalle.

Koskelaa tai Brassia ei näkynyt. Eikä Hiacea.

Ei onneksi poliisiakaan.

Lähdin kävelemään. Pian alkoi taivaalta rapsia vettä. Harkitsin taksin tilaamista, mutten uskaltanut. Kävelin vanhaa tietä kotiinpäin ja katsoin kännykästä, että enää 25 kilometriä Hattelmalaan.

Matkalla oli aikaa miettiä, mahtoiko koulun pihalla olla valvontakamera.

 

Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kirjailija.

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset