Kaupunkiuutiset

Totta vai tarua?

Historiallisen romaanin kirjoittaja kohtaa usein tämän kysymyksen – erityisesti, jos hän kirjoittaa fiktiota esihistoriallisesta ajasta.

Itämeren Auri (Otava 2016) on romanttinen seikkailu rautakautisessa Pohjolassa, Hämeessä ja Itämeren ympäristössä. Ajanjakso ohitetaan nopeasti koulun historiantunneilla: sehän sisältää vain vähän niitä kiveen hakattuja vuosilukuja, jotka ovat aina olleet yhtä suosittuja lasten ja nuorten keskuudessa. Kuitenkin viimeistään Viikingit-televisiosarjaa katsellessaan suomalainen törmää tietoon: pohjoismaista myöhäisrautakautta kutsutaan myös viikinkiajaksi.

Mutta eihän Suomessa ollut silloin mitään, eihän? Oli vain metsää, suomaata ja muutama erämaahan eksynyt Jorma. Viikingit valloittivat uusia mantereita ja uhmasivat aavoja meriä, mutta eihän täällä naapurimaassa ollut toki heille mitään kiinnostavaa tarjolla…

Vai oliko sittenkin?

Viikinkisaagojen käpristyneillä vasikannahkasivuilla mainitaan usein myyttinen naapurikansa, joka tunnettiin noituudestaan. Tiedettiin myös kirjata muistiin että ensimmäiset viikinkikuninkaat, mahtavat jättiläiset, olivat muinoin saapuneet Lapin kautta idästä, Finnlandista ja Kvenlandista.

Talvi tuli ja urheat viikingit lähettivät miehiään verottamaan lappalaisia. Mutta jättivätkö he, pitkälaivojen keksijät, kevään tulleen esi-isiensä maan, tuhansine järvineen, suosiolla svealaisille?

Arkeologisten tutkimusten mukaan pienestä satakuntalaisesta Euran pitäjästä on löytynyt enemmän viikinkiaikaisia loistomiekkoja kuin Ruotsin kuuluisimmasta viikinkikaupungista, Birkasta. Suomi oli Idäntien varrella, mutta meillä hopea vaihtoi nopeasti omistajaa: suomalaiselle jäi käteen loistomiekka ja rahat jatkoivat matkaa. Esi-isämme valinta oli varsin ymmärrettävä. Statussymboli oli tärkeä metsäsuomalaiselle, joka muisti ennen kaikkea varautua kateellisten silmäysten varalta (ja povata huonompaa lykkyä naapurilleen). Eihän kasa kiliseviä kolikoita toki tehnyt väkeen samanlaista vaikutusta kuin tuo mahtava miekka, menneiden aikojen käyntikortti.

Hopea-aarteiden muodossa ei siis jäänyt juurikaan todisteita suomalaisten olemassaolosta tai kaupankäynnistä – paitsi ne sadat, joita Kanta-Hämeen menneisyyden etsijät eivät ole vieläkään ehtineet kaivaa kokonaisuudessaan esiin.

Muinaisella hämäläisellä oli kotipuolessaan noitia, miekkasankareita ja erämaan turkiksilla rikastuvia metsämiehiä – ja naapurissa hurja, ulkomaankaupasta kiinnostunut kansa.

Rautakauden Suomessa oli varmasti tosi ankeaa ja tylsää asua? Jos sattui vielä olla nuori ja kunnianhimoinen neito, vaikutti tarjonta kiinnostavista sulhasistakin kovinkin suppealta…

Ehkä näin, mutta ehkä toisin.

Jos sallit itsellesi luvan antautua toviksi saagoille, kansantaruille ja menneisyyden kuiskeelle, voit tavoittaa hetkeksi entisen – tavalla, jolla muinaiset halusivat innoittaa jälkipolviaan kohti arjen sankaruutta. Sinuakin.

Oli tuo totta tai tarua.

Lisää kommentti

Kirjoita kommenttisi

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset