Kaupunkiuutiset

Mielipide: Vanhuutta ei kukaan aikatauluta, vaan se on ansaittu kaikin oikeuksin, eduin ja bonuksin

Kuva: Esko Tuovinen
Kuva: Esko Tuovinen

Sain luettavaksi joitakin aikoja sitten Antti Eskolan kirjoittaman kirjan: ”Vanhuus. Helpottava, huolestuttava, kiinnostava”. Koska minulla on ollut tietynlainen käsitys kirjoittajasta jo vuosikymmenten takaa, ajattelin oman mielenrauhani kannalta etukäteen määritellä, mitä itse vanhuudella tarkoitan.

Tämän jälkeen uskaltauduin lukemaan kirjaa. Turhaan pelkäsin. Sisäinen mielenrauhani ei järkkynyt vaan pikemminkin vahvistui. Voin suositella. Siinä pitkän uran tehnyt yli 80-vuotias professori peilaa omia vanhuuden kokemuksiaan tieteellisiin tutkimuksiin sekä meillä harjoitettuun politiikkaan ja päinvastoin.

Oma käsitykseni vanhuudesta muodostui osin erilaiseksi – ehkä täydentäväksi. Ehkä se on osin toiveajattelua eli kuvaa sellaista vanhuutta, jollaisena sen toivoisin jokaisen vuorollaan kohtaavan.

Minulle vanhuus on elämänkokemuksen tuoma ”jalostusarvon” nousu nuoruuden ja keski-iän päälle. Se on elämän koulussa läpäisty oppimäärä myös niistä virheistä, jotka nuoremmilla on vielä edessään. Se on aika, joka on täysin omissa käsissä muiden aikatauluttaman päivähoidon, koulun, armeijan ja työelämän jälkeen.

Tätä aikaa voimme käyttää myös lapsiimme ja ystäviimme kohdistuneiden laiminlyöntien hyvittämiseen. Pomot ja poliitikot puhuvat meitä tarkoittaen työelämän tärkeimmästä voimavarasta. Nyt meistä on tullut läheisimpiemme tärkein varavoima. Meitä tarvitaan. Olemme siinä mielessä monia väestöryhmiä onnellisemmassa asemassa.

Lohdullista on myös ajatella, että vanhuus on ihmisen elämässä yksi ajanjakso, jonka alkamiseen voimme itse elämäntavoillamme vaikuttaa. Se on aikaa, joka on ansaittu kaikin oikeuksin, eduin ja bonuksin. Se on seesteinen suvanto nuoruuden kuohujen ja työelämän myrskyjen jälkeen. Kun edessä ei enää ole kovin paljon, se on muistojen ehtymätön emolevy ilman nettejä ja bittejä.

Ehkä se on ennen kaikkea asennekysymys. Kun kääntelen almanakan sivuja, ei missään ole mainintaa, että vanhuus alkaa tänään. Helmikuun kolmaskin on ihan samanlainen kuin muutkin päivät sitä ennen ja sen jälkeen: Hugon ja Valon päivä. Aurinko nousee kello 8.36.

Eikä se auringon nouseminen siihen lopu. Eikä vanhuus ala, kun niin päätämme.

Pitäisi antaa uusi nimi tuolle hienolle ajalle, jota nyt kutsumme vanhuudeksi. Vai tuntuisiko se riittävän arvostavalta, jos yksinkertaisesti käyttäisimme sanaa Vanha – siis isolla alkukirjaimella?

Antti Leinikka

Renko

Fingerpori

comic

Uusin Kaupunkiuutiset