Kiekko

Analyysi: Leijonat mitalinkiilto silmissä olympialaisiin

Petteri Sihvonen arvioi, että Leijonilta voi odottaa Pyeongchangin olympialaisista jopa mitalia tietyin reunaehdoin.

Etelä-Korean Pyeongchangin talviolympialaisten jääkiekkoilua määrittää ennalta vahvasti se, etteivät NHL-pelaajat osallistu kisoihin. On arveltu, aivan oikein, että NHL-pelaajien poissaolo nostaa hieman Leijonien osaketta turnauksen ennakkokaavailuissa.

Leijonilla on nyt takanaan kaksi EHT-turnausta, jotka päävalmentaja Lauri Marjamäki nimesi osuvasti olympialeiri ykköseksi ja kakkoseksi. Helsingin turnauksessa Leijonat pelasi jopa satumaisen erinomaisesti. Vuorostaan Moskovassa pelaamisen laatu oli edelleen suhteellisen hyvää, mutta turnaus jätti sopivasti ilmaan sellaisia kysymyksiä, joihin Marjamäen on löydettävä vastauksia, jos Suomi mielii Pyeongchangissa pelata voittavaa jääkiekkoa.

Marjamäen Leijonat varioi pelisuunnitelmaansa voimakkaammin per vastustaja kuin oikeastaan yksikään Leijona-joukkue maajoukkueen historiassa. Tässä on hyvät ja huonot puolensa.

Tuntuu, että Suomi on löytänyt sopivat pelitaktiikat Tshekkiä, Ruotsia ja jopa Kanadaa vastaan. Murheenkryyni on Venäjä. Muistan sanoneeni Helsingin turnauksen Venäjä-voiton jälkeen, että näin pelaamalla Leijonat häviäisi Venäjälle seitsemän ottelun pudotuspelisarjan arviolta 4-2.

Marjamäki esikuntineen on yrittänyt kumota sitä Leijonien entisen ja tulevan päävalmentajan Jukka Jalosen upeaa keksintöä, jonka mukaan Venäjän voi voittaa vain pelaamalla kiekkokontrollia, pitämällä kiekkoa enemmän kuin venäläiset. Marjamäen yritys peluuttaa nopeaa kiekkokontrollia Venäjää vastaan on asia, joka ei vain yksinkertaisesti toimi. Asetelma suorastaan kutsuu puoleensa ja esiin sen henkilötaitoeron, joka venäläisillä on suhteessa suomalaisiin.

Tappio Venäjälle ja jatkoaikatappio Tshekille laskivat terveellisellä tavalla Leijonien odotuksia ja paineita olympiamenestyksen suhteen. Perättäisin sanoin: siinä, missä Venäjä on olympiaturnauksen suosikki numero yksi, Leijonat ei sitä ole. Suomi kuuluu edelleen toki mitalikandidaatteihin siinä missä muutama muukin maa.

Mitali, puhumattakaan kultamitali, vaatii sitä, että Leijonat onnistuu aivan nappiin kovimmassa aseessaan eli yhteistyön jääkiekossa. Se puolestaan edellyttää sitä, että valmennustiimin kuhunkin otteluun laatiman pelisuunnitelman pitää mennä aivan kohdilleen. Kuvaavaa on, miten Leijonat jäi Venäjän jalkoihin, kun pelisuunnitelma ei auttanut joukkueen yksilöitä; se ei mahdollistanut pelaajien koko potentiaalin esiintuloa.

On myös fakta, että Suomen laatupelaajamateriaalin laajuus on rajallinen. Moskovan turnauksen joukkue ei ollut ollenkaan niin laadukas kuin Helsingin turnauksen oli. Moskovassa oli suorastaan ikävä nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen ratkaisuvoimaa ja juonikkuutta ylivoimapelissä. Myös konkareiden kuten Sami Lepistön, Lasse Kukkosen ja Mika Pyörälän panosta kaivattiin.

Oma lukunsa on ykkössentterin viittaa sovitelleen Petri Kontiolan tapaus. Hänen tasonsa näyttäisi olevan siinä ja siinä, riittääkö se otteluissa päävastustajia vastaan. Olen Kontiolan paikalle pitänyt yllä puhetta siitä, pitäisikö sittenkin katseet suunnata Jyväskylään ja Jarkko Immoseen. 

Pidän myös sitä outona, ettei Juuso Hietanen ole saanut näytönpaikkaa Marjamäen Leijonissa. Jos pitää valita Ville Lajusen ja Hietasen väliltä, ei kahta sanaa, vaaka kallistuu papereissani Hietaseen. Lauri Korpikoski esiintyi Moskovassa niin keskinkertaisesti, etten olisi häntä olympiakoneeseen nostamassa.

Vaikka kuuden pelatun EHT-ottelun pelaamisen trendi olikin Leijonilta hieman laskeva, kuuluu joukkue silti niihin, joka voi aivan täysosumasuorituksella pelata jopa kultaisesta mitalista. On vain virkistävää kansainvälisen jääkiekkoilun ja ennen muuta suomalaisen jääkiekkoilun kannalta se, että NHL:n miljonäärit eivät ole mukana olympialaisissa. 

Leijonissa se näkyy konkreettisesti niin, että jokainen pelaaja sitoutuu joukkuepelaamiseen tiiviimmin kuin vaikkapa puolitoista vuotta sitten maailmancupissa.

 

Tuoreimpia artikkeleita