Kiekko

Analyysi: Valmentaminen on joukkuepeliä

Laadukkaiden pelaajien lisäksi modernin jääkiekkoilun avainsana ja ydinmenestystekijä Suomessa on valmennustiimi.

Erkka Westerlund ja Raimo Summanen, HIFK. Hannu Jortikka kera Kari Jalosen ja Hannu Virran, TPS. Jukka Jalonen ja Timo Lehkonen, HPK. Jalonen, Lehkonen ja Antti Pennanen, Nuoret Leijonat. Lauri Marjamäki yhdessä Mikko Mannerin ja Toni Sihvosen kanssa. Muutamia aikojen oloon vahvimpia valmennustiimejä mainitakseni.

Viime kauden finalisteissa vahvaa työtä tekivät kimpassa Jussi Tapola ja Marko Ojanen Tapparassa sekä Pekka Virta ja Sami Kapanen KalPassa. Molemmissa joukkueissa oli myös osaavat kolmannet koutsit.

 

Aihetta syventääkseni 2012-2013 Ässissä apuvalmentaja Pasi Kaukoranta eronsa uhalla paineisti päävalmentaja Karri Kiveä muutamaan pelikirjaansa Meidän peliksi. Edellinen sesonki oli Porissa mennyt täysin vihkoon Kiven Pystysuunnan jääkiekolla. Kaukoranta käytti työstämiään video-klippejä taivutellessaan päävalmentajaa. Kauden päätteeksi Ässät voitti mestaruuden.

Useina iltoina Oulussa Raksilan jäähallista poistui kiukkuinen päävalmentaja yön pimeyteen vuosina 2014-2017. Sitä ennen olivat valmennuskopilla valmentajien kesken kipinät lentäneet. Kolme ammattilaista oli ollut eri mieltä Kärppien pelaamisen nyansseista. Seuraavana aamuna Lauri Marjamäki palasi lauhtuneena työpaikalleen: ”Sori jätkät, kyllähän te minut tunnette, olin hieman äkkipikainen, mutta kyllä te olitte oikeassa.” Pelaamisen nyanssit elivät koko ajan. Tulos tunnetaan, kaksi kultaa ja yksi pronssi.

Olen paljon pohdiskellut hengessäni, miten vahvan valmennustiimin HPK:ssa Antti Pennanen, Timo Turunen ja Antti Miettinen muodostavat. Miettinen on noviisi valmentajaksi, Turunen on Pennasen uskollinen aseenkantaja ja Pennanen itse lahjakkaimpia suomalaisia jääkiekkovalmentajia.

Pennanen ei pyytänyt esikuntaansa Tony Virtaa, Marko Tuulolaa eikä Olli Saloa. Jokin tässä kohtaa ei täsmää, mielestäni.

Entinen suomalainen lätkämaailma meni niin, että tyyppiluokkaa Juhani Tamminen osasi yksin kaiken, ja ylivertainen yhden miehen show pyöri Kalervo Kummolan ympärillä. Vastaavasti modernia johtamista on se, että nokkamies tai -nainen hankkii ympärilleen itseään osaavampia tyyppejä tai vähintäänkin henkilöstön, joka osaa ja tohtii terveellä tavalla kyseenalaistaa ison johtajan aivoituksia.

 

Vain Antti Pennanen yksin tietää, mitä viime keväänä hänen valmennustiimissään tapahtui sen jälkeen, kun huikea JYP-pudotuspelisarja oli päättynyt jyväskyläläisten äärimmäisen niukkaan voittoon. Ihannemaailmassa olisi mennyt niin, että apuvalmentajat Turunen ja Miettinen olisivat koostaneet nivaskan video-klippejä ja osoittaneet päävalmentajalle sen valtavan riskitason, mikä siitä seuraisi, jos Kerho lähtisi tulevaan (nyt meneillään olevaan) kauteen samoilla puolipitkien syöttöjen, pelin ”nopeuttamisen” ja sentterin etuoton reseptillä.

Joko Turunen ja Miettinen eivät olleet aktiivisia tai sitten Pennanen ei ottanut kuuleviin korviinsa tai sitten Pennasen johtamismallissa ei ole sijaa moiselle kriittiselle keskustelulle. Seuraus tästä kaikesta on, että HPK muutti pelaamistaan vasta hiljakkoin lokakuussa. Hinta, joka asiasta on ollut koitua ja osin on jo koitunut, on kova.

Kaikki näkemäni Kerhon merkittävät jäätreenit ovat olleet Pennasen show. Muut valmentajat ovat olleet lähinnä kiekonkerääjiä. Näin Suomessa on menestyksellä valmennettu viimeksi joskus kaukana 90-luvulla.

Toisaalta asian pitääkin olla niin, että Pennanen saa tasan tarkkaan itse päättää valmennustiimistään, siihen ei ole nokan koputtamista muilla paitsi tietysti seuran ylimmällä johdolla, joka arvatenkin on päävalmentajalta kysynyt asiasta, ja sitten siunannut koko koplan.

Ja on toki taiteenlaji päävalmentajalta valita pätevien ja sopivien väliltä. Itse ajattelen, että pätevimmät olisivat aina myös ne sopivimmat. Vaikka sitten välillä oltaisiinkin – yhteisen hyvän takia – tiukasti eri mieltä asioista.

Kirjoittaja on Hämeen Sanomien jääkiekkoanalyytikko.