Kiekko

Essee: Täyttääkö ihminen urheilulla tunnetyhjiötä? – "Aidot ilot ja surut vaeltelevat muualla kuin vieraiden ihmisten urheilemassa urheilussa"

Suomalaisessa urheilukeskustelussa on juonne, jonka piirissä asetetaan – ennen muuta kannattajia mutta myös urheilujournalisteja tarkoittava – urheilua koskeva tunteellinen suhtautuminen vastakkain analyyttisen orientaation kanssa. Vastinparin voi tiivistää myös sanoihin tunteellinen ja tunteeton.

Keskustelulinjoja voinee kuvata Daavid vastaan Goljat -asetelmaksi. Aivan suvereeni enemmistö ajattelee, että urheilussa on kyse pelkästään tunteesta, mitä tulee urheilun seuraamiseen. Tokikaan asetelma ei ole sikäli mustavalkoinen, ettei olisi olemassa myös sellaista, toki harvinaista suhtautumistapaa, jossa tunnetta on ja tuleekin olla, mutta pyrkimys on sen sorttinen, ettei analyyttisyyttäkään unohdeta.

 

Olen omalta osaltani vaivojani ja voimiani säästämättä pian 15 vuotta pidellyt analyyttisen urheilupuheen ja ylipäätään analyyttisen urheilusuhtautumisen puolia sen, minkä rahkeeni ovat riittäneet. Aihe on minulle, no, rakas.

Vaikka taistelen tuulimyllyjä vastaan kuin Don Quijote konsanaan, en ole lannistunut. Jokainen tälle puolen urheiluymmärrystä voittamani sielu on niin arvokas, etten väsy tehtävässäni. Tehtävässä, joka on kaikkineen hieman pimeä ja outo, mutta jonkun tämäkin on tehtävä, tai pikemminkin niin, että joku saa tämän tehdä urheilujulkisuudessa. Mitä sitä ei paremman urheilun eteen ahkeroisi.

Olen oudoksunut sitä, että kannattaja kokee voimakkaita tunteita, kun hän seuraa ”oman” joukkueensa pelaamista. En saa ajatuksesta kiinni. Kirjoitin Twitteriin tuonnottain oman kantani: Mielestäni aidot ilot ja surut vaeltelevat vallan muualla kuin vieraiden ihmisten urheilemassa urheilussa.

Törmään usein sellaiseen urheilukannattamisen yleisperusteluun, että siinä päästään kiinni tunteisiin. Ja että oma suhtautumiseni urheiluun on tunteetonta; minulla ei ole kuulemma urheilun seuraamiseen tarvittavaa empatiaa, kykyä asettua urheilijoiden, valmentajien – ja kannattajien asemaan.

Väliin huomautan, että olenhan itsekin ollut ammattipelaaja ja -valmentaja, ja sitä mukaa tiedän täydelleen, millainen tunnemyrsky noissa tehtävissä ajoittain vallitsee. Pelin pelaaminen ja valmentaminen kera pelin voittamisen ja häviämisen on usein todella tunteikasta työtä.

 

Väitän, että urheilun kannattajien tunteet ovat hieman niin ja näin. Urheilun tuottamat ilot ja surut ovat niin tekaistuja tunteita kuin vain olla ja voi. Eihän aivan oikeasti sillä ole mitään väliä, voittaako jalkapalloilun MM-kisoissa Ruotsi vai Saksa, koripalloilun EM-kisoissa Suomi vai Italia tai kotoisessa Liigassamme HPK vai Kärpät.

Urheilun tuottamat ja urheiluun investoidut tunteet ovat jonkinlaista vale-elämää. Jostakin on mielestäni puutetta, jos elämäniloa ja -surua pitää saada aikaiseksi urheilun avulla ja kautta.

En kuitenkaan mene siihen ansaan ja harhaan, että arvostelisin ihmisten henkilökohtaisten elämismaailmojen tunneilmastoa.

Jokaisella meistä on ristimme kannettavanamme. Kyllä minä sen oivallan, että urheilulla täytetään melkopuoleisen valtavaa tunnetyhjiötä niin yksilö- kuin kollektiivisella tasolla. Mutta ehdotan ja kehotan kuitenkin urheilun seuraajia ja kannattajia edes hivenen kyseenalaistamaan ja joka tapauksessa tiedostamaan, että suhteellisen tyhjänpäiväisistä ”tunteista” on heidän osaltaan urheilussa kyse.

Vaan ihmisen on yllättävän helppoa urheilun avulla narrata itsensä tunteiden piiriin, sikäli jos ajattelemme, ettei kuitenkaan ole kyse kovinkaan aidoista tunteista. Nimittäin onhan se erikoista, että tunteita muka herättää jonkin meille aivan tuiki tuntemattomien nuorten miesten pallon potkimiset tai kiekon lätkimiset jossain tuolla ulkona kaukana meistä.

 

Sen sijaan olisi kai luonnollisempaa etsiä niitä tunteita siitä ihan omasta elämästä, vai?

Simon Kuper ja Stefan Szymanski sitä paitsi todistavat erinomaisessa Soccernomics-kirjassaan siitä, miten heidän laajojen englantilaisen jalkapalloilun tutkimustensa mukaan kannattajuus ja fanius ovat sittenkin kaikkea muuta kuin pitkäjänteistä ja uskollista puuhaa.

Oikein hämmästyin, kun Kuper ja Szymanski kirjoittavat siitä, miten kannattajat hylkäävät joukkueensa ja suosikkinsa ajan oloon, tai oikeastaan melko nopeasti. Ensin lakataan käymästä paikan päällä otteluissa, ja lopulta väljähtyy etäseuraaminenkin. Sanoisin, että kannattajuus onkin vain eräänlainen ohi menevä tuulentupa.

Arvatenkin kysytään, että mitkä ovat vaikuttimeni, kun löylytän ja tuuletan kannattajuutta enkä pidä kannattamista häävinä ihmisenä olemisen tapana.

Vastaan tuoreeltaan. Olen urheilun asialla. Olen analyyttisemman urheiluorientaation asialla. Olen itse pelin asialla – siksi minua aikoinaan nimiteltiin johtavaksi jääkiekkoanalyytikoksi.

 

Tahdon nostaa rimaa. Ettei kaiken pohjalla oleva jokin onnettomien sattumien summa – jossa tarina kerrotaan niin, että kun isänikin jo kannatti HPK:ta tai Tapparaa, tai että se mustaoranssi tai sinioranssi paita teki vain sellaisen vaikutuksen, että aloin kannattaa – jää asetelman korkeimmaksi asteeksi.

Tahdon, että tuo HPK:n tai Tapparan kannattaja tuntee enemmän kuin paitsion. Että hän saisi lajista enemmän irti tietämällä myös viivelähtöjen anatomian puhumattakaan Meidän pelistä. Siitä seuraa pidempiaikainen, kestävämpi ja syvällisempi urheilusuhde.

Tahdon, että kannattaja tajuaa, ettei niiden voittojen ja tappioiden ole sittenkään niin väliä. Leikkiähän se vain on. Voiton tuoma hetkellinen identiteetin kohottautuminen on kannattajalle pelkkää harhaa. Ei se huomenna enää auta työpaikalla tai koulussa yhtään, jos HPK voitti. Robert Leino siellä jäällä loisti ja kuittasi tilipäivänä mojovan tilin, ei kannattaja.

Tahdon, että kannattaja, lempo soikoon, oppii, ettei tuomari sorra aina ja iankaikkisesti juuri hänen seuraansa. Lyhyen matematiikkani mukaan: eihän se tuomarijärjestelmä mitenkään voin sortaa Liigassa kaikkia 15 joukkuetta!

Tahdon tuplata kannattajan pelistä saaman nautinnon. Se tulee siitä, että tutkii ja ihailee molempien pelaavien joukkueiden ja niiden pelaajia tekemisiä yhtä paljon.

 

Ja ne tunteet.

Tunteet kannattaa investoida läheisiin tai mihin tahansa omaan elämänpiiriin kuuluvaan. Jokin mokoma peli ei ole kummoistenkaan tunteiden väärti, mielestäni.

 

Tuoreimpia artikkeleita